tiistai 31. maaliskuuta 2015

I knew that our love was just a car crash away.

Mulla oli selkeät suunnitelmat tälle viikolle. Olin innoissani, kun vihdoinkin mahatauti tuntui helpottaneen ja sunnuntaina oli tosi kiva fiilis olla takaisin töissä.
En oo koskaan osannut löysäillä tai lomalla löhöillä viikkoa tai kahta pidempään, tylsistyn niin helposti. Kaipasin salille, töihin, ihan mitä vaan actionia.

Maanantaina olin super väsynyt kun en saanut turhilta huoliltani unta aikaisin, joten päätin skipata salin ja mennä sinne tiistaina aamulla ennen töitä. Yön aikana oli satanut lunta, keli oli huono ja lähdin töihin pienessä paineessa siitä että kerkeänköhän töihin ajoissa jos pikitiellä on tosi huono ajaa.

Lopulta posottelin hiekkatiellä ilman sen kummempia huolia, mutta pikitiellä tunsin että nyt on hankala keli. Loskapaskaa, ahh, jokaisen autoilijan ihanne keli.
Ei mennyt kauakaan kylän keskustasta, kun olin ajamassa suht loivasta mutkasta loivaan ja suoraan alamäkeen kun auto lähti käsistä. Päässä ei kaikunut autokoulun neuvot että mitä tehdä kun menettää auton hallinnan, ainakaan niin lujaa kuin toivoin, en tiedä olinko jo tässä vaiheessa jonkinlaisessa shokissa mutta yritin parhaani mukaan suoristaa auton. Hetken aikaa tuntui siltä että jopa onnistuin siinä, kunnes perä lähti heittämään toiselle puolelle. Ja sitten se ei enää suoristunutkaan.
Se tuntui ikuisuudelta pyöriä ympäri ämpäri tietä, milloin milläkin kaistalla, kunnes lopulta tajusin että nyt mennään ojaan. Fine. Ei muuten mennäkkään kuin päin sähkötolppaa. Viimeisin ajatukseni oli että nyt muuten sattuu. Vaikka olin jo tovin yrittänyt tehdä kaikkeni sen eteen että auto pysähtyisi tai pysyisi tiellä jotenkin, niin se oli ihan yhtä tyhjän kanssa, mitä tahansa tein niin auto meni menojaan. Niinpä ennen lentämistä ojan pohjalle suljin silmäni ja toivoin parasta.

Koska auto oli pyörinyt ympyrää tiellä, päädyin ojan pohjalle niin että kuskin puoli törmäsi ojaan ja kovaa. En osaa sanoa paljonko oli vauhtia, se tuntui ihan järkyttävän suurelta vaikka todellisuudessa jotain 30-40km/h varmaan. Muistan lyöneeni pääni lujaa, sitten tuntui että aika pysähtyi, ja havahduin todellisuuteen.
Kuin ihmeen kaupalla en osunutkaan sähkötolppaan, muutamasta sentistä jäi kiinni! :D
Kesti hetki tajuta mitä oli tapahtunut, vaikka todellisuudessahan koko tapahtuma kesti luultavasti minuutin tai kaksi. Soitin äitille paniikissa, koska en ollut kaukana kotoa. Olin shokissa, huusin ja itkin että tule hakemaan mut pois täältä. En meinannut rauhottua millään, en meinannut osata kertoa missä olen - hoin vaan että tule ja hae mut pois, auta mua tai että mun pitää keretä töihin tule hakemaan mut.
Kyllä, mun ensimmäinen huolenaiheeni oli se, että en kerkeä töihin ajoissa. Mietin kuinka suuret huudot saisin pomoilta siitä. Olin aivan paniikissa siitä etten pääse töihin. En edes tarkastanut oliko itselle sattunut mitään, mietin vaan kuinka en kerkeä duuniin.
Äidin puhelun jälkeen soitin pomolle ja kerroin missä mennään. Sen jälkeen äidille uudelleen, että missä se kuppaa. Sitten ystävälleni, joka käski mun soittaa hätänumeroon. Mietin että miksi ihmeessä hätänumeroon, mullahan on kaikki hyvin. Siinä vaiheessa joku nainen oli ehtiny tulla paikalle, lopetin puhelun ja aloin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän soitti hätänumeroon puolestani, koska mun pää löi tyhjää. Mä en muistanut mikä hätänumero on, enkä tiennyt kunnolla missä oon. Halusin vain pois koko tilanteesta.

Hätänumeron neuvojen saattamana sain nousta autosta, jos sieltä pääsisin pois. Auto oli niin pahasti ojan pohjalla, että sain kiivetä sieltä kohtisuoraa ylöspäin että pääsin pois etupenkin kautta tämän naisen avustamana. Kun pääsin autosta pois rupesin tajuamaan asiaa enemmän, ja rupesin hysteerisesti itkemään. Mua hävetti ja tunsin olevani maailman surkein kuski. Mun päähän sattui ja tuntui etten pysy pystyssä. Sain itsekin puhua hätänumeron asiakaspalvelijan kanssa, joka kysyi multa kysymyksiä. Sanoin että muualle ei satu kuin päähän, mutta oon ihan kunnossa. Ambulanssi laitettiin silti tulemaan, koska en ollut varma nopeudestani mutta törmäys tuntui ihan valtavan kovalta.
En tiedä lukeeko tätä postausta koskaan tämä tuntematon nainen, joka auttoi mua, mutta jos - kiitos paljon avustasi ja siitä, että odotit mun kanssa äitini saapumista. Kiitos!

Kun äiti saapui sain taas jonkun käsittämättömän kohtauksen, itkin ja hoin kuinka noloa tämä on. Mä rikoin auton, eikä mulla ole varaa ostaa uutta. Mä oon aina ollut rauhallinen, tunnollinen, varovainen kuski, miten tämä voi sattua mulle. Mä ajoin hiljaa, mä yritin tehdä kaikkeni, miksi tää sattui mulle. Mut patistettiin autoon odottamaan ambulanssin tuloa, mun isä noukki auton ojasta ja lopulta ambulanssi ja poliisikin saapui.
Mitään suurta vammaa ei ollut, mutta olisi hyvä käydä lääkärillä ja jos kivut pahenee niin sitten heti sairaalaan.

Kaikki höpötti mulle kuinka se on ihan sama mitä autolle kävi, pääasia että sä olet kunnossa. Mun oli tosi vaikea käsittää sitä.
Sain sairaslomaa muutaman päivän ja tänä aamuna heräsin siihen että mun koko vasen puoli vartalosta on enemmän tai vähemmän mustelmilla. Mulla on lonkan kohdalla jäätävän kokoinen mustelma ja turvonnut kohta, jonka takia oon vähän enemmän tiimalasi. Päätä särkee edelleen, mutta se ei ole pahentunut. Voin kertoa että selkäänkin sattuu ja kävely on vähän inhaa.
Edelleenkin on vaikea käsittää mitä tapahtui. Tiedän ettei pitäisi tuhlata aikaa sen ajattelemiseen, että miksi niin kävi mutta silti huomaan silloin tällöin kelailevan tapahtuneita uudelleen ja uudelleen.

En ole ihan sata varma minkä takia edes kirjoitin tämän postauksen. Ainakin siksi, että jos olette liikenteessä niin olkaa oikeesti varovaisia. Muistakaa että ette ole siellä yksin ja muistakaa säännöt.
Mä olin todella onnekas, ettei tielle sattunut sillä hetkellä ketään muita joten en satuttanut muita tai itseäni enempää. Olin todella onnekas, että mut pelasti ne pari senttiä sähkötolpasta tai muuten olisi tullut pahempaa jälkeä. Mua surettaa mun auto, joka on ajokelvoton tällä hetkellä. Se oli niin hyvä auto. :(
Arvostan apua mitä sain, ja osaan aivan varmasti arvostaa niin pieniä kuin suuria juttuja elämässä tästä eteenpäin. Mikään ei ole itsestäänselvyys, ja on sääli että osassa asioita sen tajuaa vasta kun käy onnettomuus.
Haluaisin että jokainen arvostaisi enemmän elämäänsä, läheisiään ja kaikkea mitä onkaan osana elämää. Etenkin omaa itseään! Sä olet arvokas. Ihan sama mitä joku sulle on sanonut tai väittänyt toisin, mutta sä olet tärkeä ja arvokas ihminen.
Meillä on vaan yksi elämä, ei sitä ole tarkoitettu elää pelkässä murheessa, vihassa tai surussa. Elämä voi pysähtyä tai loppua koska vaan. Siteeratakseni Tolkienia, tärkeintä on se mitä päätämme tehdä sillä ajalla mitä meille on annettu. Eikä sen tosiaan pitäisi olla niin että elämä on pelkästään kurjia juttuja täynnä. Jos vaan voit, muuta askel askeleelta elämäsi suuntaa. Uskalla jahdata unelmiasi ja usko itseesi. Olkaa varovaisia mutta eläkää silti elämää, nauttikaa elämästä!

Jottei tämä postaus menisi nyt liian synkäksi, niin nyt voi jo nauraa sille että onnettomuuden sattuessa mulla soi Wednesday 13:n I Walk With A Zombie biisi autossa, joka soi myös vielä silloin kun tokenin tapahtuneesta ojan pohjalla. :D
Plus oon katsellut Taru Sormusten Herrasta elokuvien pidennettyjä versioita, ja pohtinut että tulenkohan mä koskaan rakastamaan mitään tai ketään niin paljon kuin LOTReja. Itkenyt onnesta ja surusta. Miettinyt että tuolla mäkin oon käynyt - just tolla kuvauspaikalla, oon pidellyt tota Piikkiä kädessäni, oliko noi Gondorin sotilaiden haarniskat edes siistejä livenä Wetalla, oon tavannut Orlando Bloomin oikeesti ääääää jne.

2 kommenttia:

  1. Sinna fiilaan sua aivan täysin, olin itse kans viime kesän lopulla auto-äksidentissä, kylläkin pelkääjän paikalta käsin. tieltä pellolle ja auto päätyi renkaat kohti taivasta. ihan käsittämätön tila ihmisellä siinä kohtaa, kun tajuaa mitä just tapahtui. tai ei välttämättä edes tajua.. ei sitä vaan ymmärrä, ei pysty ymmärtämään. mut tälläset kyllä aina muistuttaa siitä, että mitä tahansa voi elämässä tapahtua. onneksi sulle ei käynyt pahemmin, se on pääasia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kuulla että sullekin on sattunut tämmöistä, tuo kuulostaa tosi hurjalta! Hyvä kuulla että selvisitte siitä suht ehjin nahoin.
      Jep, pitäisi olla onnellinen siitä ettei sen suurempaa tapahtunut ja lopettaa se itsensä ruoskiminen ja miettiminen että miten olisi voinut tapahtuneen estää. :/

      Poista

Scream for me!