I can't drown my demons, they know how to swim

Anteeksi, mulla on ollut jonkinlainen motivaatio-katkos blogin suhteen. Paljon on postaus-aiheita suunnitteilla jne. mutta jotenkin ei vain saa sormet kirjoitettua mitään näppäimistöllä.
Myönnettäköön, että Black Sailsin katsominen kiinnosti huomattavasti enemmän kuin bloggaaminen ja tulikin tähän asti tehdyt kolme tuotantokautta katsottua about reilussa viikossa? Olisin katsonut ne varmaan parissa päivässä putkeen mutta aikuisena on sellaisia ikäviä velvoitteita kuin palkkatyö, niin piti siihenkin valitettavasti keskittyä. ;)
Nyt jouduin tyytymään vain tekemään maratonin silloin tällöin random päivinä.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa kesässä uimassa, päätin että ainakin kerran on käytävä oli sitten kuinka tahansa kamala kroppakriisi.
Ensin vain piti päättää minkä uikkarin laittaa päälle ... jatkoon pääsi Black Milk Clothingin Dem Guts-printin nana suit sekä uikkari. Päädyin lopulta uikkariin ja se aiheuttikin kauhunväristyksiä äidissäni : täydellinen valinta siis!

Kyseinen järvi sijaitsee ihan meidän lähellä, pari kilometriä on matkaa. Onneksi siellä ei ollut ketään muita meidän lisäksi.
Oli aivan ihanan virkistävää ja vapauttavaa uida. Pienenä olin varsinainen vesipeto, nyt aikuisempana haluaisin uida mutta kroppakriisi on este sille.

Tottakai sitä piti kauniin kesäpäivän kunniaksi hieman kuvailla.

Hain sellaisia kauniita, eteerisiä kuvia mutta päädyinkin näyttämään joltain jähmeältä patsaalta tai siltä, kuin teksiin vipunostoja näkymättömillä painoilla salilla. :D

No mutta ainakin toi vesi liikkuu upeasti kuvissa!

Ärsyttää ihan superisti kun tämä( kin ) postaus on niin lame. Tuntuu että kaikki on ihan lame. Työ se vasta lame onkin - olen alkanut kyseenalaistamaan sen. Tai ... tiedän että asiat voisi olla huonomminkin ja työ itsessään voisi olla kamalampaa, mutta rehellisesti sanottuna en pidä siitä yhtään kuinka kuluttavaa asiakaspalvelu on.
Se, että joka päivä saa haukut milloin mistäkin - asiakkailta. Me myyjätkin olemme ihmisiä joilla on tunteet, mutta se sattuu unohtumaan liiankin monelta.
Se, että seitsemän tunnin työvuoron aikana ehkä puolet asiakkaista tervehtii sua takaisin. Moni ei näytä edes tietävän sanoja hei, kiitos ja ole hyvä.
Se, että työskentely ihmisten parissa saa oman sosiaalisen elämän koetukselle : ei jaksa nähdä kavereita, kaupungilla olo ahdistaa koska ihmisiä, aivan liikaa ihmisiä, olen kurkkuani myöten täynnä ihmisiä.

Ehkä mun on aika siirtyä eteenpäin ja enemmän oman alan hommiin, jos vain mahdollista, en näe mitään motivaattoria jumittaa työssä joka maistuu enemmän puulta kuin puu itse. Edes raha ei tunnu enää motivoivan. Voihan toki olla että mulla on joku laiska jakso ja motivaation puute, mutta kun tuntuu ettei mikään asia motivoi. En usko että kyse on burn outista, työ vain on yksinkertaisesti puuduttavaa. Kaipaan seikkailuita, kaipaan sitä että ventovieraat eivät kohtele kuin tiskirättiä.

Joten ensi kerralla kun menet asioimaan kaupassa - sama se missä, mutta erityisesti ruokakaupassa : tervehdi takaisin, kiitä ja käyttäydy muutenkin asiallisesti. Ei tarvitse alkaa paasaamaan mistään sen kummemmin, ymmärrän kyllä jos small talk ei kiinnosta, mutta voi että kuinka se lämmittääkään myyjän päivää kun kohdalle sattuu asiakas jolla on aivot tallella ja käytös ei huuda sen puolesta että myyjä on perseestä koska kiire / se on liian hidas / se on liian nopea / ärsyttävä / muuten vaan.
Miten se tappaakan fiiliksen, kun ihmiset asioi ja niistä huokuu negatiivista ilmapiiriä ja ärtymystä. Se kaikki mulle heti nyt-asenne on niiiiiiiiiin sieltä minne aurinko ei paista. En vaan sitten ymmärrä mikä helvetti näitä mielensäpahoittajia vaivaa. En vain ymmärrä. En helvetti soikoon ymmärrä.
Välillä tekisi mieli halata takaisin niitä mukavia ja käytöstavat omaavia asiakkaita, ne ovat niin suuri voimavara että.
Siispä ensi kerralla kun asioit kaupassa, muista että olet tekemisessä oikean ihmisen kanssa etkä robotin eikä sulla ole mitään oikeutta kaataa omaa ahdistusta / ärtymystä hänen niskaansa.

Osasyyllinen tilanteeseen saattaa myöskin olla tämä Jumalan lahja maailmalle eli merirosvoista 1700-luvulla kertova, loistavaakin loistavampi sarja Black Sails.
Jotenkin se sai mut ymmärtämään, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi johonkin joka tuntuu silkalta ajan tuhlaukselta. Tietenkään nyt 2016 luvulla ei valitettavasti voi niin vain ryhtyä merirosvoksi ja elättämään itseään ryöstämällä muilta sekä maailman meriä purjehtien komeiden miesten kanssa, mutta voin ottaa oppia omaan elämääni. Omaan tilanteeseeni.

Tässä työtilanteessa on valitettavan vaikeaa niin vain vaihtaa oman alan hommiin. Irtisanotaan tai palkataan joillain naurettavilla max. 20 tuntia / viikko sopimuksilla. Valitetaan ettei Suomessa kiinnosta porukkaa käydä töissä, miksi kiinnostaisi jos tarjolla olevat tunnit on nniin naurettavia? Kuka vain tekisi mieluummin vähintään 30 h / viikko kuin näitä 5h/10h/15h/20h/25h / viikko tunteja. Ymmärrän täysin sen, ettei kiinnosta lähteä töihin huonoilla tunneilla jos työttömänä saa saman verran, ellei enemmän. Osa-aika työ se vasta mahdollisten tukien saamisesta helvettiä tekee.
Miten, miten päättäjät eivät tajua tätä? Pitäisi ennemminkin keksiä jokin tapa, jolla tukea / motivoida / jotain yrityksiä / työnantajia, että työntekijöille voitaisiin antaa kunnon työtunnit.

Voi ei, nyt alkoi ihan liikaa vituttamaan kun aloin jälleen kerran paneutua asiaan enemmän. :D Pakko lopettaa paasaus.
Kai se on vain pakko leikkiä oman elämän arkeologia motivaation suhteen ja koittaa jaksaa.
Muutama prokkis on tosin vireillä, kerron niistä lisää jos ja kun on kerrottavaa. Pitäkää peukkuja!