Kaikki lähti siitä kun meillä duunissa ei kuulu mikään muu kuin Iskelmä-kanava radiossa, ja siellä on eräs monotoniselta kuulostava ääni höpöttänyt jo pari päivää erään tekstiilitaiteilijan näyttelystä joka pidetään Porvoossa. Onnistun aina missaamaan missä se on ja kuka tämä kyseinen tekstiilitaiteilija on, koska raivo on sumentanut mun ajatukset. Sen kuitenkin muistan että kyseinen "taiteilija" on nainen.
Ensin kommentoidaan ns. normaalisti pukeutuvia ihmisiä ja siihen perään kommentoidaan : "Korostetut ja värikkäät vaatteet sekä hiukset ovat merkki henkilöstä, joka haluaa tulla huomatuksi."
Mulla ei ole tähän muuta sanottavaa kuin se, että älä ämmä puhu paskaa!
Ihan käsittämätöntä paskan jauhantaa erityisesti naisia kohtaan naisen suusta. Nyt helvetti soikoon ihan oikeasti! Elämme 2010-luvun tällä puolen ja joku päästelee tällaisia aivopieruja suustaan?!
Miten olisi sellainen vaihtoehto, että henkilö värjää hiuksensa vaikka vihreäksi tai siniseksi sen vuoksi että kyseinen väri on hänen lempivärinsä? Tai hän haluaa jotain vaihtelua? Piristystä?
Uskallan väittää että kirkkailla väreillä, on ne sitten hiuksissa tai vaatteissa, ei ole mitään tekemistä huomion haun suhteen. Ei yhtään mitään. Eri asia tietenkin artistit yms. mutta nyt puhutaankin nimenomaan meistä ns. tavallisista ihmisistä.
Kuka muka värjää hiuksensa pinkillä, että tulee huomatuksi? Kuka pukeutuu toisia ihmisiä varten? Tai värjää hiuksiaan?
Ehkäpä sillä, kuka näin väittää, on jotain vakavia ongelmia itsensä kanssa eikä ymmärrä tai tiedä mitä avarakatseisuus tarkoittaa. Suosittelen ottamaan asiasta selvää. Niin ja tiedoksi myös se, että et ole maailman keskipiste.
En usko että olen ainut joka värjää hiuksensa ja pukeutuu miten haluaa vain ja ainoastaan oman itsensä vuoksi. Oli kyse mistä tyylistä tahansa!
Värjään hiukseni punaiseksi, koska punainen on lempivärini ja on vain niin "mua". Pukeudun miten haluan, yhdistelen erilaisia tyylejä ja pukeudun pääosin mustiin sekä punaisiin vaatteisiin että bändipaitoihin koska haluan. Se on mun tyyliä. Rock'n'Roll is not a lifestyle, it's a bloodtype. Se olen minä, se on osa mun tarinaani. Tyyli on mun, mua varten - ei luotu ketään toista varten tai siksi että haluan huomiota.
Periaatteessa mun ei edes tarvisi selitellä miksi ja minkä takia värjään hiukseni näin tai pukeudun noin, koska se on mun asia. Kunnes joku, jonka tulisi selvästi käydä hakemassa uudet aivot vanhojen surkastuneiden tilalle, päästää jotain tällaisia idioottimaisuuksia suustaan ja koen tarpeen puolustautua itseni ja muiden samankaltaisten puolesta.
Me emme värjää hiuksia sinun takiasi. Me emme pukeudu sinua varten. Me luomme ja ylläpidämme tyyliämme vain ja ainoastaan meidän itsemme vuoksi. Menikö perille Taiteilija-ämmä?
Kuulen usein sitä, kuinka haluan tyylilläni vain provosoida ja tulla huomatuksi - minua ei haittaa se, vaikka jokin tyylissäni provosoisi tai saisi ihmisiä miettimään asioita koska enhän minä itse sitä ongelmaa luo vaan se henkilö joka provosoituu.
En pidä lainkaan skandinaavisesta ja minimalistisesta tyylistä, vaikka se saa minut joskus ärsyyntymään ( koska se on vain niin jäätävän tylsää ) niin en provosoidu siitä niin paljon, että päästäisin jotain ilkeää suustani tai kävisin kimppuun. Toisin kuin valitettavan usein nämä harmaat hiirulaiset tekee vähänkin persoonallisemmille henkilöille. Miksi? Jos oma elämä on niin kurjaa, hajutonta ja mautonta, niin paraneeko se muka sillä että pilaa toisen päivän sanomalla että "hei muuten mikä helvetti sun ongelma on kun näytät tolta?" ja yrittämällä tunkea kaikkia samaan muottiin? Missä on paljon puhuttu avarakatseisuus josta jauhamme päivät pitkät?
Välillä tuntuu että se on vain hienoa sanahelinää, jota päästetään suusta että saisi maineen suvaitsevana ja avarakatseisena ihmisenä vaikka sitä ei oikeasti ole.
Olipa kerran vuosi 2010 ja työelämävalmennus Lindexillä. Myymäläpäällikkö kysyi, että voisinko värjätä hiukseni vähän luonnollisemmiksi. Hiukseni olivat puoliksi mustat ja puoliksi kirkkaanpunaiset. En suostunut.
Sen koko kuukauden mitä olin siellä "töissä"; olin varastossa. Henkaroimassa ja laputtamassa vaatteita. Kysyin, pääsisinkö myymälän puolelle järkkäämään tai kassalle, ei käynyt. En koskaan saanut mitään pätevää selitystä sille, miksi en päässyt myymälän puolelle. Kuitenkin puhelimessa keskusteltuamme ennen haastattelua, minulle luvattiin monipuolista hommaa niin myymälän kuin varastonkin puolella. Mutta olihan se nyt sanomattakin selvää että kyse oli mun tyylistä ja hiuksista. Myynti huononee jos ton friikin päästää myymälän puolelle.
Toivottavasti kyseinen henkilö on ollut hieman suopeampi lapsiaan kohtaan, tai sääliksi käy.
Se että mulla on punaiset hiukset, lävistyksiä, tatuointeja ja mustanpuhuva tyyli, ei tee musta sen huonompaa työntekijää kuin ns. tavallisesta ihmisestä. Ikävä kyllä tämä ajattelutapa jyllää vieläkin, vaikka voisi muuta kuvitella. Persoonallisuus pitäisi ottaa rikkautena, ei merkkinä siitä että ei ole yhtä pätevä kuin muut.
Olen aina tullut vastaan ja minusta on sanomattakin selvää että työpaikalla ollaan siistin näköisenä. Mutta yksikään työpaikka ei sanele sitä, miltä näytän. Ulkonäön ei pitäisi vaikuttaa työn saamiseen muutenkaan yhtään, ellei kyse ole esimerkiksi malleista joilla ulkonäkö on nimenomaan se työväline.
En myöskään ymmärrä niitä ihmisiä, jotka pukeutuvat / värjäävät hiuksensa niin miten poikaystävä / tyttöystävä / muu taho käskee. En ymmärrä miten joku voi kuvitella että hänella on valtaa päättää toisen elämästä, toisen tyylistä. Kuinka joku voi olla niin hirveä ja itsekeskeinen ihminen?
Ymmärrän kyllä jos kysytään kumppanin mielipidettä, että pitääkö vaikka paidasta X. Sehän nyt on ihan normaalia. On normaalia vastata siihen kyllä tai ei, mutta jos mielipiteet eroavat, ei ole normaalia yrittää määräillä / päättää toisen puolesta mitä tehdään. Mutta jos meininki on seuraavan tyylistä : "Haluaisin tämän hameen mutta mun poikaystävä ei tykkää PVC:stä niin en voi ostaa sitä" niin en ymmärrä. Okei, sun poikaystävä ei tykkää siitä. Tämä selvä, mutta sä itse rakastat sitä? Miten voit antaa jonkun, oli se kuinka rakas tahansa, päättää ettet saa ostaa jotain mitä itse rakastat?
Osta se helvetin hame ja laita se mies kiertoon. Kukaan ei tarvitse määräilevää lässyttäjää elämäänsä.
Kukaan ei omista ketään. Kukaan ei omista sua. Kukaan ei päätä mitä sä puet päällesi tai miten värjäät hiuksesi, paitsi sinä itse. Menikö perille?
Sä olet upea juuri sellaisena kuin olet. Sun kiinnostuksen kohteet, lempivärit ja lempivaatteet on mahtavia. Koska ne on just sua.
Mun raivo roihahtaa liekkeihin, kun luen juttuja joissa miehet koittaa alistaa naisia tai toisinpäin, oli aihe mikä tahansa. Valitettavan usein se tuntuu olevan niin päin että mies alistaa naisia - koittaa määrätä kaikesta. Vielä pahempaa on kuitenkin ehkä se, että naisten arvosteleminen ja body shaming on pääosin naisten itsensä keksimä ja ylläpitämä juttu. Sen sijaan että olisimme ylpeitä erilaisista vartaloistamme ja tyyleistämme, koska olemme kaikki uniikkeja, me vain haukumme, syrjimme ja pilkkaamme toisiamme? Miten voidaan kuvitella että toisen ihmisen alistaminen ja määräily kitketään pois keskuudestamme, jos etenkin me naiset itse viljelemme myrkyllistä ilmapiiriä minkä kerkeämme?
Mitä tulee mun itsetuntoon, niin se ei ole nollassa. Pikemminkin miinuksen puolella. Joskus harvoin plussan puolella käydään.
Mun historiaan kuuluu vajaat kuusi vuotta kestänyt koulukiusaaminen joka murensi mun itsetunnon. Kuusi vuotta kuuntelin päivästä toiseen, joka ikinen päivä, kuinka olen : ruma, mitäänsanomaton, turha, täysi nolla, huora, lutka, ämmä, säälittävä, niin iljettävä ettei kukaan koskaan halua mua, niin kamala että oma perhekin varmaan häpeää mua, niin ruma että olisi parempi että pysyisin kotona etten pilaisi muiden päiviä yms.
Mua ei koskaan satutettu fyysisesti, mutta kyllä noi sanat sattui silti yhtä paljon.
Koskaan kiusaajien edessä en lannistunut. En näyttänyt kuinka paljon se oikeasti sattui. Joskus sanoin jopa takaisin. Joskus luulin että suositummat tytöt halusi olla mun ystäviä, sokaistuin siitä onnesta että mut vihdoinkin hyväksyttiin ja olin varma että nyt painajainen loppuu. Hah, eihän se mihinkään loppunut. Kumma kyllä ystävystyin koulun pahimman häirikön kanssa, joka lievensi hieman kiusaamista. Ei välittänyt mun "friikkiydestä", vaan olin saman arvoinen ihminen kuin muutkin. Jos tunnistat itsesi ja luet tätä nyt, niin kiitti kaikesta! Mutta silti se kiusaaminen sattui ja sattuu edelleen.
Siihen päälle vielä ensimmäinen poikaystävä, jolla oli tiedossa vuosia kestänyt koulukiusaaminen joka jatkui edelleen, mutta päätti silti kiusata vähän lisää. Aluksi kaikki oli kuin ruusuilla tanssimista, mutta pikku hiljaa meni siihen että hän koitti päättää miten meikkaan / laitan hiukset, pukeudun ja mitä juttuja teen. En saanut pitää yhteyttä etenkään poika-puolisiin kavereihin, vaikka hän oli läheisissä väleissä monien tyttöjen kanssa. Hän haukkui suurinta osaa asioista mistä tykkäsin. Kommentoi miten saisin itsestäni kauniimman ja kuinka mun pitäisi laihduttaa, vaikka olin silloin jopa vähän alipainoinen. Meni pari kuukautta ennen kuin mitta tuli täyteen, kerroin vanhemmille ja jätin sen ihmisloisen. Uhkasi tekevänsä itsemurhan, teki mieli sanoa että siitä vaan, teet samalla palveluksen koko ihmiskunnalle. Sanoi että mulla on kuukausi aikaa saada hänet takaisin, no tämän kuukauden aikana olikin jo uuden tytön kanssa yhdessä oikeen ihanasti. Teki mieli sanoa että missä se mun kuukausi on, ihan vain piruuttani, mutta jos kerta siitä eroon pääsi niin mitä turhaan uudestaan lusikkaa siihen soppaan upottamaan.
Vuosikausia stalkkasivat muijansa kanssa mua mm. irc-galleriassa. Joo, se oli paskamainen mua kohtaan mutta en ollut sen kummemmin katkera kuitenkaan joten mitä ihmettä? Jos jompikumpi tätä lukee niin terveppä terve ja heipä hei vaan. Tämä vielä sen koulukiusaamisen päälle, voin kertoa että oli kyllä niin leppoisat ajat että!
Kun jengi sanoo että "omg kiusaaminen teki musta vahvemman ihmisen" niin siihen ei ole muuta sanottavaa kuin että se on täyttä paskaa. Kuka tämmöistä kuraa levittää ympäriinsä?! Niitä kuuluisia valoja tauluun, änyytee nyt.
Okei, siinä mielessä se teki musta vahvemman että oonhan mä vielä elossa ja jotenkin päässyt elämässä eteenpäin, enkä vaipunut hirttosilmukan hellään syleilyyn vaikka mieli teki. Kieroutunut minä-kuva, olematon itsetunto, erilaiset syömishäiriöt, masennus ja ahdistus - niin, kaippa sen niinkin voi sanoa että se teki musta "vahvemman ihmisen" ja sain pari kivaa riesaa siihen päälle. Enkä varmasti ole ainut.
Yksi harvoista asioista miten pysyin järjissäni, oli tottakai musiikki, ystävät, perhe joka ei aina ihan ymmärtänyt mutta se ei ole mitään uutta teinitytön elämässä, ja muuan kirja nimeltä Taru Sormusten Herrasta. Vuonna 2000 mun siskoni sai stipendinä J.R.R.Tolkienin kirjoittaman Taru Sormusten Herrasta kirjan. Mua kiehtoi kirjan kansi ja se kuinka paksu se oli, miten joku on voinut kirjoittaa noin paljon?! Mitä nämä haltiat, mahtisormus, hobitit yms. on? Luin lehdistä että kirjasta on tulossa elokuva-trilogia. Annetaan nyt mahdollisuus. Luin kirjan, menin katsomaan Sormuksen Ritarit elokuviin ja loppu onkin historiaa. Se pelasti mut. Joka päivä mä mietin sitä, kuinka paljon pahaa siinä maailmassa oli ja kuinkä vähän toivoa, mutta ne ei silti luovuttanut. Ja lopulta hyvä voitti pahan. Mä päätin ottaa esimerkkiä.
" But in the end, it's only a passing thing, this shadow. Even darkness must pass. A new day will come. And when the sun shines, it will shine out the clearer. "
Niin mä jaksoin peruskoulun loppuun. Ja kuolaamalla Legolasta / Orlando Bloomia. ;) Mun ensirakkauteni on fiktiivinen hahmo, so what, kunhan nyt ei ole viimeinen haha.
Kaiken tämän jälkeen on pakko sanoa se, että nämä jutut olen tietyllä asteella antanut anteeksi. On turha katkeroitua ja patoa vihaa sisälleen, siitä ei seuraa kuin harmia ja turhaa energian tuhlausta. Ei voi päästää irti menneistä, ellei niitä ensin jotenkin käsittele ja hyväksy.
Mutta unohda en ikinä. En koskaan. Muistan kaikki mua kaltoin kohdelleet henkilöt tarkasti ja multa on tulla turha hakemaan minkäänlaista sympatiaa. Jotkut tosin koittivat lisätä kaveriksi kun liityin Facebookiin ja olin ihan että "Nyt vittu oikeesti! Sä kiusasit mua kuus vuotta koulussa ja pari vuotta sen jälkeen haluut olla mun kaveri? Voi kun kiva mutta mitä jos vain suksisit kuuseen.".
Luotan siihen, että joskus karma hoitaa homman kotiin ja saavat ansionsa mukaan. Jos ei, niin sitten ei. So what, eivät kuulu enää mun elämään eivätkä tule kuulumaan. Let's move on!
-------------------------------------------
On myös vaikea yrittää nähdä itseään positiivisessa valossa, olla ylpeä ja onnellinen vartalostaan. Opetella rakastamaan ja arvostamaan vartaloaan että itseään. Mutta we can do it. Meidän on hyväksyttävä erilaiset sairaudet, meidän on opittava esimerkiksi elämään masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Olemme loppujen lopuksi vahvempia kuin yksikään masennus ja ahdistus tässä maailmassa. Paljon työtä se vaatii, mutta we can do it.
WE CAN DO IT.
