I am not afraid, I won't burn out this place. My intention is to fade and I will.

En ole koskaan tykännyt kirjoittaa blogia, jos en pysty kirjoittamaan sitä 100% siten kuin haluan. Viime aikoina on ollut duunia tosi paljon, koitan päästä takaisin kuntosali + lenkki meininkiin ja tuntuu että oikeiden ruokienkin teko vie sata vuotta ajasta. Kuulostaa kamalan tylsältä, sitä se välillä onkin. Onneksi liikunta alkaa auttamaan, uitiin taas suht synkissä vesissä kun sen ihan vain hetkeksi 'lopetti'.

Stressaan muutenkin kaikesta niin päätin hetken antaa blogin vain olla. Vaikka mua itseäni hävettääkin ja naurattaakin nämä epätasaisen tasaiset katoamiset. :D 

Jo viime postaus ärsytti mua, mutta koin jotenkin tarpeelliseksi tulla kertomaan että olen vielä elossa. Ärsyttää, etten pysty tuottamaan parempaa sisältöä. Vielä pahempaa on se, kun juttua riittäisi mutta jotenkin se ei vain tule ulos.
Mua ärsyttää myös se, että sormet syyhyäisi kirjoittaa mutta aika ei yksinkertaisesti riitä. Ärsyttää, etten pysty luomaan sitä aikaa mistään.
Sitä potee hirveän suuria tunnontuskia asiasta, joka periaatteessa on harrastus ja vain omaksi iloksi. Mutta onhan siinä se toinenkin puoli, lukijat ovat mahtavia ja blogien lukeminen on todella kivaa!
Voi mikä vastakkaisuuksien taistelu. Civil War omassa päässäni, en tiedä vain että mikä on Team Cap ja mikä Team Iron Man. Välihuomautuksena se, että olen ... voi kyllä. Olen langennut! Tiesin sen jotenkin aina, että näin tulee käymään, vaikka ensin olinkin äärettömän kyllästynyt Buckyn naaman näkemiseen esimerkiksi Tumblrissa. Mutta nyt, voi kyllä, ei haittaa yhtään katsella sitä!
Tumblr on kaiken pahan alku ja juuri elämä.

Takaisin asiaan. Mulla on vahva visio siitä millainen haluan blogini olevan, millainen julkaisutahti, kirjoituskieli, jne jne. Just eikä melkein pitää olla!
Ja jos asiat ei mene niin kuin haluan, niin rupeaa ärsyttämään ja kynnys kirjoittaa blogia taas uudelleen kasvaa.
"Ei ketään varmaan enää kiinnosta", "vähän olen säälittävä kun en saa edes yhtä blogitekstiä viikolle luotua", "kehtaanko mä nyt kirjoittaa tätä postausta vaikka tästä keikasta on jo kuukausi" ja sitä rataa.
Olen oikea Feeniks-lintujen The Feeniks kun nousen aina tuhkista! Mutta toisaalta ... tarvitseeko tästäkään tehdä niin isoa juttua? Ei varmaan. Ja luultavasti se iso, paha, ahdistava möykky on vain mun pääni sisällä. Siinä ei liene mitään uutta. :D

Ehkä koitan, jälleen kerran, ottaa blogin kanssa rennommin. Kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, eikä todellakaan väkisin vääntää mitään. Toisaalta tämä on kivaa vastapainoa duunille ja mukava harrastus, niin mielelläni tähän rytmiin taas pääsisi mukaan. :)
Kommentteihin vastattu myös! Kiitos niistä ja kaikista teistä, ketkä jaksatte soljua mukana tällä pomppuisella ja mutkaisella tiellä.
Mun lupaus tälle vuodelle oli, että käytän vähemmän aikaa koneella ja puhelimella. Koneen kanssa ei niin paljon ole ongelmia, mutta välillä tuntuu että kännykkä on aivan liian paljon käytössä. Tuntuu että se on jo ihan maanista touhua ja se on melkein kasvanut käteen kiinni!
Pari viikkoa sitten kävin Ruotsissa pikavisiitillä ja multa varastettiin puhelin. "Jouduin" olemaan ilman puhelinta muutaman päivän, se oli samaan aikaan todella vapauttavaa ja ahdistavaa, sai ehdottomasti huomaamaan sen kuinka riippuvainen siitä on. Uuden puhelimen ostettuani olen jälleen kerran kasvanut siihen kiinni, nyt on kyllä otettava jonkunlaiset rajummat keinot käyttöön.

Lupaukseni tälle vuodelle oli, että mm. piirtäisin enemmän, ompelisin vaatteita ja opettelisin kutomaan. Tuntuu ettei noihin riitä aika, vaikka todellisuudessa aikaa riittäisi oikein hyvin. Vietän sen vain nenä kiinni puhelimessa tekemättä mitään. Ahdistavaa ja ärsyttävää!
Pitää keksiä joku hyvä keino miten heittää vesilintua puhelimella työpäivän jälkeen ja vapaapäivinä, niin saa tehtyäkin jotain. On pelottavaa, miten riippuvainen voi olla jostain melkein elottomasta asiasta.

Ylläolevasta kuvasta sen verran, olen löytänyt väliaikaisen ratkaisun ongelmaan kissarajaukset lörppäluomilla! Stay tuned!

Mun Lontoon Slipknot-postaus tulee valitettavasti kuvallisesti olemaan aika köyhä, koska tosiaan se puhelin varastettiin ja kuvat meni mukana. Tästä lähtien siirrän kuvat mm. heti kaikkien tärkeiden juttujen jälkeen koneelle. Toisaalta, niitä keikkakuvia sieltä ei ainakaan paljon noin muutenkaan ole koska fiilis oli kutakuinkin sillit purkissa. Tässä on tullut ravattua keikoilla jo kymmenen ( !!! ) vuotta ja oli tukalin eturivi ikinä. En käsitä miten mun lumiauran levyinen lantio ei kapene siitä paineesta ja tungoksesta, miten se ylipäätänsä mahtui olemaan siinä tilanteessa?!
Tuliaisina kotiin oli liuta mustelmia, oikean puolen kylkiluut päin vittua hui hai ( Turmion Kätilöitä lainatakseni ), polvet, vatsa ja kädet auki sekä vähän verillä ja paidatkin meni rikki. Toinen ystävistä pyörtyi, toinen sai turpaansa. Sain muuten vissiin minäkin jostain päähäni, koska toisen keikan loputtua huomasin että toinen kulmakarva oli puoliksi lähtenyt kävelemään.
Olo oli varmasti yhtä lyöty kuin lätkäpelaajalla intensiivisen ottelun jälkeen! Silti se oli niin ihanaa!

Joo, sellaista. Ja ei mulla muuta tähän loppuun kuin se, että James Root on rakkaus. Mulla on joku käsittämätön fiksaatio siihen, tää alkaa olla jo Piggy D. tasoa. En sentään lähtenyt karkuun sen tavattuani, tosin olin niin kauhusta kankea että olisin voittanut kankeus kisan kiveäkin vastaan. Käsittämätöntä miten voin jäätyä niin pahasti, nyt se jo melkein naurattaa, vaikka saakin samalla pikkarit pyörimään jaloissa.
Toi giffi on yksi iso elämän läpi kestävä orgasmi! Pakko laittaa se tähän, että jos joskus tämä kone räjähtää eikä mun kirjanmerkit säily, enkä löydä sitä uudelleen ja ääää niin ainakin se on tässä. Turvassa! Ehkä olen vain hiljaa.

Kertokaa mitä teille kuuluu!