Se oli kyllä kokemus isolla K:lla. Eipä ole ennen tullut jonotettua -20 asteen pakkasessa, mutta tulipahan sekin tehtyä.
Lähdin reissuun melkein samalla porukalla kuin viimeksi, tällä kertaa vain Emilia ja Tytti puuttuivat matkasta. Molemmat tosin olisivat mukana sitten Lontoossa!
Tavattiin joskus vähän vaille seitsemän aamulla Kampissa. Koska pakkasta oli ihan törkeästi, oli kerrospukeutuminen luonnollisestikin kaiken A ja Ö. Alimmaisena löytyi sukkamaiset villasukat ( ei sellaiset hervottomat hessu hopot siis ) ja alusvaatteet, sitten thermo-sukkikset ja toppi, siihen päälle urheillessa käyttämäni lämpökerrastopaita, fleece-kerrasto ja siihen päälle collegehousut ja talvitakki, kaulahuivi, kynsikkäät, lapaset, pipo, lämpösukat ja
Alexi Laihon signeeraamat maailman rumimmat jonotuskengät. Sekä kaksi kestokassillista lisää vaatetta ja huopia. Pakko myöntää, että the legendaariselle maailman lämpimimmälle puolukkapeitolle ei tullut lopuksi edes käyttöä!
Siellähän oli siis melkein yhtä lämmin kuin Teneriffalla, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.
Pöllöiltiin ensin Kampissa hetki, sitten nokka kohti Pasilaa jäätävän tavaramäärän kanssa. Melkein unohdettiin jäädä Pasilassa pois haha.
Ei muuta kuin hitaasti vaappuen kohti Hartwallia, siellä meitä odotti ihana lumipeite ja lumisade, sekä maata lakaiseva järkkäri. Plussaa siitä, että laittoivat aidat jo heti kättelyssä paikoilleen. Näin ollen pystyi helposti leiriytymään!
Onneksi oltiin viisaita, ja oli jätesäkkirulla mukana. Se jos mikä pelasti tilanteen, lumi kun kuitenkin kasteli ja näin kamat pysyi kuivana ja ei-niin-jäässä kun ne olivat tyylikkäästi jätesäkeissä kuin ruumiit konsanaan. Ei muuta kuin pressu alle, makuualustoja, huopa, ihmiset istumaan väliin, huopa päälle ja peitto vielä siihen päälle. Kyllä tarkenee! Ensimmäiset tunnit menivät ihan sumussa. Mukana menossa oli myös ylläolevassa kuvassa näkyvä mun äidin vanha kelsitakki, se on jopa mun päällä puoleen sääreen asti pitkä ja oli kyllä lämmin!
Look ei siis tosissaan ollut mikään glamour moneen monituiseen tuntiin ennen keikkaa haha. Väliäkös sillä kuinka rölli on, mieluummin rölli kuin jäätynyt Simba. Paras herätys horroksesta oli ehdottomasti se, kun Hartwallin järkkärit tuli kysymään halutaanko tulla sisälle lämmittelemään ja vessaan. En ole jonottanut Hartwallilla ties kuinka moneen vuoteen, teki mieli halata ja pussata niitä järkkäreitä! Vitsi mitä pelastajia!
Aika pian siitä sen jälkeen alkoi seuraavia ihmisiä tippua, en muista nyt tämän pariskunnan nimiä ( sori olen kamala ) mutta olivat tosi hauskaa seuraa. Jututhan oli alusta alkaen enemmän tai vähemmän sairaita, ja päättymätön ( hahaa ) puheenaihe oli myös mm.
Corey Taylorin kaulan paksuuden arvailu. Päätettiin myös perustaa tutkimus, jossa muutaman vuoden ajan seurataan niin metallibändien jäseniä että faneja, ja sitten voidaan nähdä että onko moshaaminen niin kuormittavaa liikuntaa, että siitä oikeasti kaula paksunee ja jos niin on, niin kuinka paljon. Kaikkea sitä, en edes muista niitä kaikkia juttuja mutta joo. Hauskaa oli, välillä tuntui että sitä ei selviä keikalle asti hengissä kun nauraa itsensä hengiltä.
Parasta aikaa oli toki myös se, kun käytiin Pasilan asemalla syömässä. Kuivassa ja lämpimässä reilu tunti ja vielä siihen päälle RUOKAA. Meitä katsottiin kuin pahimpia pulsuja konsanaan, no hei ihan oikeasti, kuka jonottaa parhaimmat päällään? Häh?
Tosin se pizza oli jotenkin pahaa. Liikaa juustoa ja liian vähän punasipulia. It's all in the details! Sen jälkeen ei muuta kuin takaisin ah, niin raikkaaseen ulkoilmaan.
Jotenkin kummasti se aika meni niinkin pitkälle, että oli aika ottaa nokka kohti Pasilan asemaa uudelleen. Eihän sinne keikalle nyt voinut mennä ihan hirviön näköisenä. Naama oli pakkasesta yhtä punainen kuin hiukseni, onneksi on
MACin concealer, kyllä saatiin punaisuus piiloon kun sitä mätti naamaan. Ja pitihän sitä jotain muuta laittaa päällensä kuin pinkki fleece-kerrasto. Eli operaatio möröstä ihmiseksi alkakoon!
Meillä tuli myös pieni paniikki, koska ei tiedetty minne saadaan meidän kamavuori mahtumaan. Se olikin taas ihan oma seikkailunsa. Yritä siinä meikata, vaihtaa vaatteita ja organisoida tavaroiden vientiä / tuontia monen ihmisen kanssa samaan aikaan. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin eikä myöhästytty keikalta. Kiitos siis Niina joka veit meidän kamat narikkaan ja te ihanat randomit ( pakkanen kai jäädytti aivot kun en muista teidänkään nimiä ) keiden autoon saatiin laittaa meidän loput kamat!
Ja siitä sitten viimeinen tunti jäädyttiin hupparissa ja minihameessa. Onneksi on thermosukkikset, ne pelastaa kyllä tämmöiset pakkaspäivien hame + sukkis kombot.
Se hetki aina ennen ovien / porttien aukaisemista on kamalan kuumottava. Ahdistaa, oksettaa, paskattaa, pyörryttää, vituttaa ja tuntuu ettei jalat kanna. Sitten siinä pitäisi hirveällä vauhdilla päästä ekojen joukossa ovista sisään, olla liukastumatta sisällä juostessa, jaksaa juosta oikealle ovelle ... ja mitähän vielä. Sitten lopulta bändit ei ole edes valmiita ajoissa ja joudutaan toistamaan edellinen operaatio uudelleen, kun odotetaan permannolle pääsyä. Plussana tosin se, että ei tarvinut jonottaa enää ulkona.
Toisaalta, ei sitä eroa juurikaan huomannut. Aloin sulaa kunnolla vasta
Slipknotin aloittaessa.
Sitten se hirvein osuus koko hommasta alkaa, eli juokseminen permannolle. Rappusia, ja vähän lisää rappusia, eturivi täynnä vippejä, "
EI SAA JUOSTA " huutavia järkkäreitä, juoksua, paniikki, ahdistus, ei paikkoja mutta pakko päästä eturiviin. No, kyllähän me sinne lopulta päästiin!
Vaikka ostin itse VIP-lipun Lontooseen, niin sanon silti että toi käytäntö on vaan niin väärin. Okei, ei mua edes vituta yhtä paljon ne vipit kuin ne early entryt. Sen että vipit pääsee ensin, ymmärrän jotenkin. Mutta että ne perkeleen early entryt. Voitaisko ne vain polttaa roviolla haha.
Jos ostat tavallisen lipun, niin tuurilla mahdut eturiviin. Änkeämällä toki varmemmin, mutta sitten saatat saada turpaas siltä ketä yrität änkeä pois. Ja se änkeäminen nyt muutenkin on ihan eniten perseestä.
Ei siitä sen enempää, muuta kuin terveisiä kyseisten tasojen keksijöille ja hinnoittelijoille, että helppoa rahaa ainakin tulee vaikkakin tosi epäreiluin perustein. Pappa betalar!
Hirveä ahdistus ja vitutus ja kunnon tunneryöppy oli jo silloin kun istui berbera turvallisesti eturiviaitaa vasten. Jossain vaiheessa joku kaunis ja mukava neitonen sitten sanoi siinä meidän takana että, moi mä luen sun blogia ja taisi vielä jotain muutakin sanoa. Anteeksi sinulle jos luet tätä! Olen oikeasti ihan mukava ihminen, enkä kiroile ihan niin paljon! :D Ja anteeksi pieni jäätyminen, mun aivot oli vain todella jäässä ja tunnekouhu ja kaikkea. Mutta kiitos kommentista, oli tosi kiva tavata ja toivottavasti nautit keikasta vaikka tämmöinen valas edessä heiluikin!
Mulla oli mun kamala sportti-fleecehuppari päällä koko lämppärin ajan, en tykkää liilasta kamalasti mutta minkäs teet kun on perkeleen kylmä. Ja onhan toi nyt vähän coolimpi kuin joku fleecepusakka haha. Jostain käsittämättömästä syystä valitsin myös mun lopulliseksi keikka-asuksi 3/4 hihaisen punaisen trikoopaidan. Mitä helvettiä?! No, lähinnä siksi että on kamala alli-kriisi mutta silti. Tunsin olevani joku elämää isompi palosireeni siinä paidassa ja toivoin todellakin että olisin valinnut mustan paidan. Tämä jos mikä todistaa sen, miksi on aina ne samat vaatteet keikoilla. Koska turva-vaate! :D
No anyways, lyhyesti lämppäristä joka oli
Suicidal Tendencies. Olen ne ehkä joskus jossakin nähnyt, mutta ei vaan nappaa. Ei niin yhtään. Ihan hauskaa rallattelua, mutta olisi kelvannut jotain parempaakin kamaa. Plus että me ei voitu olla repeilemättä Jessen kanssa sille laulajalle! Hulvattomin tapaus ikinä. Ne sen tanssiliikkeet sai kyllä nämä jääkalikat sulamaan naurusta. :D
Välispiikeissä toki puhuttiin ihan asiaa ja näin, mutta noin muuten ei kyllä lämmittänyt sanan varsinaisessa merkityksessä. Tosin suurin osa yleisöstä näkyi olevan ihan liekeissä heistä, joten kaippa se sitten monille upposi. Eikä sitä toki voi kaikkia aina miellyttää.
Hyi että kuinka mahassa muljui kun intro pärähti soimaan ja sitäkin mielenkiintoisempi intro-video. Se oli todella pimeä mutta samalla tosi upea!
Mua jostain syystä jännitti ihan kamalasti! En tiedä miksi. Tiesin kyllä jo silloin että mulla on se meet & greet niiden kanssa Lontoossa vajaan kuukauden päästä, mutta minkä ihmeen takia sitä nyt jännittäisi kuukauden etukäteen? Veikkaan kuitenkin että se oli osasyy. Meinasin pyörtyä, kun rupesin miettimään että mun "pitää" tavata noi. Mun elämäni ... suola. HAHAHA.
En tainnut ensimmäisen biisin aikana kovinkaan usein lavalle katsoa. Mua pelotti. Todella paljon! Ja kun maskijengi ( wtf mikä sana tämä nyt oikeen on ) sitten sinne lavalle käveli niin huusin vain täysiä että "MITÄ VITTUA" kun
James köpötteli meidän eteen. Mikä sinänsä oli myös ihan naurettavaa, koska se on aina ollut sillä vasemmalla puolen soittamassa mutta jostain kumman syystä muistin sen soittavan oikealla puolella ( jonka takia olin ihan mieli maassa aluksi, sitten kun se tulikin meidän puolelle niin olin myös ihan mitä vittua ). Mua vaan pelotti ihan sairaasti katsoa sitä, ehkä pelkäsin että sulan siitä syväjäästä liian äkkiä ja kuolen tai jotain.
Ehkä mun pää oli siitä pakkasesta sekaisin, mutta keskityin vain pysymään tajuissani ja moshaamaan. Onneksi
Negative One ja
Disasterpiece on sellaisia kunnon niskan tappo-biisejä, niin ei kukaan huomaa jos vähän ujostuttaa. Hiljalleen uskalsin katsoa lavalle, lähinnä vain Coreyta. Tai
Sidiä, se oli sopivasti siellä perimmäisessä nurkassa. Tosin kun Corey avasi suunsa ja alkoi paasata jotain, meinasin pillahtaa itkuun.
Corey on mulle yksi niistä ihmisistä, jotka merkitsee ihan helvetisti. Ihailen sitä ihmistä niin paljon, ja sitä voisin jopa kutsua mun idoliksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ihminen on vain niin käsittämättömän viisas ja aina kun luen sen kirjoja niin pää nyökkyy lujempaa kuin Nakke Nakuttajalla kun joku vihdoinkin pukee kaikki ne tunteet ja mielipiteet sanoiksi mitä itse mietin / tunnen. Ja sitten kun tajuaa sillä samaisella hetkellä, että kohta mä pääsen toteuttamaan mun yli 10-vuotisen unelman ja tapaamaan sen, niin vähemmästäkin alkaa heikottaa. Voi Corey.
Tosin en mä kyllä sitä sen kaulaa haluaisi hahahaha.
Jotenkin mua häiritsi ihan liikaa mun hirveä paita ja sitäkin hirveämmät valkoiset rintsikat. Joo, siis kaiken huipuksi olin vielä päräyttänyt alle mun halloweeniksi ostamat valkoiset rintsikat. Onneksi ne veritahrat oli poissa, mutta on ne silti suht imetysrintsikat. Kammottavat. Mitä ihmettä mun päässä liikku? Ei sillä että niitä kukaan näkisi mutta silti. Olin joko itkun tai naurun partaalla koko ajan.
Toi kuulostaa ihan naurettavalta, mutta just tämmöisten takia mut näkee keikoilla yleensä niissä samoissa vaatteissa, koska niissä on turvallinen ja "oma" olo. :D Heti jos laittaa jotain 'erikoisempaa' päälle, niin olo on ihan kuin olisi vieraan ihmisen vaatteissa. Muutenkin, kuka idiootti laittaa pitkähihaisen päälle keikalle? Okei, mulla oli valaskriisi ja oli jäätävä pakkanen ja kaikkea, mutta silti.
Muistan kun lopulta uskalsin katsoa Jamesia niin se vaan tuijotti. Sit olin vain sillälailla "
jaahas, okei, mihis sitä sitten katsoisi ". James on kyllä aina ollut mun heikko kohtani, mutta mistä lähtien tämä on edennyt
Piggy D. tasolle? En tykkää yhtään. Siihen päälle kun uhraa sekunnin sille ajatukselle, että kuukauden päästä pitäisi tavata toi kasvokkain, sanoa sille jotain järkevää ja vielä poseeraa sen kanssa kuvassa. Ei pysty. Pakko pystyä ( mut ei silti pysty ).
Onneksi seuraavana vuorossa oli
Eyeless, just kun mietti että tässä voisi vähän levähtää ja vaikka tutkia että millaista haalaria siellä lavalla pyörii, niin sitä huomasikin olevansa joku pesukoneen linko. Onneksi ei ollut pidennyksiä, niin ei tukka lähtenyt irti. Se nyt vielä olisi puuttunut!
Kun oli Skepticin vuoro tulla livenä olin varma että lähtee pää irti ja sydän rinnasta ulos. Se on yksi mun lemppari-biisejä uusimmalta levyltä ja ARGHHHH. Parasta!
Luojan kiitos lopulta oli
Killpopin ja
Dead Memoriesin aika, sai hetken hengähtää. Mua ei monesti Slipknotin biisit itketä, mutta nyt kyllä tuntui että hetkenä minä hyvänsä tulee tsunami silmistä. Tiedä sitten johtuiko se tästä puskista tulleesta tunnelatauksesta vai mistä, mutta olin ihan kyyneleet silmissä.
Sen jälkeen tulleet
Everything Ends ja
Psychosocial sai sitten lopulta ne 'padot murtumaan'. Olo oli taas normaali ja se ihme ujoilu oli tipotiessään. Settilista oli täyttä timanttia ja usein sitä ei pystynyt edes kommentoimaan mitään mitenkään, muuten kuin huutamalla kurkku suoraan tai "voi vittu saatana perkeleeeeeeee".
Jossain vaiheessa lavalla tapahtui myös kaikkea hämärää, Sid kieri siellä, samoin Corey, tuntui siltä kuin bändi olisi yhtä riehakas kuin vuosi( kausia ) sitten. Samoin
Vman ja kumppanit juoksi siellä vuoroin kuin jotain Jukolan viestiä. Tai näin ainakin mielestäni tapahtui, en tosin muista vahvistiko kukaan näitä tarinoita, vai olenko nähnyt jotain ihan omaa showta siellä. Tuntui että kaikki vain pyöri siellä jossain vaiheessa kuin puolukat pillussa ja oli ihan sekoja. Luultavasti se sekopäisin olin vain minä itse, mutta niin. Se oli hauskaa!
Sehän on muuten ihan mahdottoman mukavaa huomata kesken keikan, että se kuvataan. Varsinkin kun moshaa niiden 666 kaksarin kanssa ihan raivolla ja on sillee ... mikäs tuo möhkäle tuossa mun edessä on ... voihan saatana. Rakas Stratihan se siellä pinkoi kameran kanssa kuin päätön kana kuvaten yleisöä ja bändiä.
En tiedä tuleeko tuosta jotain materiaalia joskus jonnekin tai jollekin formaatille, saa nähdä. Ansaitsisin kyllä jotain krediittejä jos mun kaksarit siellä vilkkuisi.
Lopulta kun olin ujoudestani päässyt irti, niin sitä seurasi se ongelma etten meinannut saada silmiäni irti ollenkaan. Ehkä voin joskus avata lisää tätä mun James-fiksaatiota enemmän, mutta se nyt vain on niin että se saa pikkarit pyörimään jalassa, korjaan : lentämään jalasta, vaikka sillä onkin ananas-hiukset ja toi parta. En ole koskaan lämmennyt joulupukeille mutta jostain käsittämättömästä syystä nekin ovat alkaneet näyttää hyvältä, etenkin tämä eräs kitaristi. Itseasiassa ne ovat alkaneet näyttää hyviltä tämän kyseisen herran takia. Yhyy manipulointia.
Kaihoten välillä kaipaan niitä
AHIG:n aikaisia mustia, pitkiä hiuksia ... voi luoja, silkkaa seksiä. Mitä ihmettä mä selitän, kuinka mä taas eksyin näin pahasti aiheesta haha. Se on varmaan sen giffin syytä minkä pari postausta takaperin julkaisin! Laitetaas se nyt vielä tähän uudelleen, jos vaikka olisitte sattuneet tekemään maailman pahimman rikoksen ja unohtamaan, kuinka valloittava se on.
" Annas kun Corey setä näyttää kuinka fanitytöt lakoaa ... kas näin. "
Jossain vaiheessa sain perinteeksi muodostuneen plekun heiton suoraan naamaa päin! Aaaaaah kuinka ihanaa. Sori nyt vain muut soittajat, mutta James on kyllä maailman parhain viskomaan plekuja. Ne tulee aina perille, se on sitten oma syy jos niitä ei saa kiinni olemalla järjetön mämmikoura niin kuin minä haha. Ja
Ruisrock 2009 never forget : olen oikealla puolen lavaa eturivissä, tyyppi heittää omalta puoleltaan vasemmalta plekun ja se tulee kirjaimellisesti suoraa mun kämmenelle. Tämä juttu on tosi! Mun leuka varmaan oikeasti tippui Kiinaan silloin, kuka voi osata tähdätä noin hyvin? :D
Tosin se vissiin luuli etten saanut sitä, kun se käski niiden järkkärin tuoda mulle plekuja vähän sen jälkeen. Ei sillä, kaikki kelpaa.
Oli kiva kuulla paljon biisejä eri levyiltä, ei ihan vain niitä uusimman levyn hittejä ja vanhoja klassikoita.
Skepticin ja
I Am Hatedin live premieret, eli onko se nyt suomeksi sitten ensisoitot? Miten nämä aina kuulostaa niin tyhmiltä suomennettuna. Myös
Everything Ends piiiiiiiiiitkästä aikaa, ai että, silloin kyllä tuntui että koko nainen räjähtää kappaleiksi silkasta onnesta ja innosta ja kaikkea.
Encoressa oli sitten mukavasti jumppa-biisejä,
Surfacingin ja
Left Behindin aikana treenattiin niskoja oikein kuukausien puolesta ja vikana soitettu
Spit it Out on toki klassinen kyykky-biisi. Ei voi mennä liian kyykkyyn, koska sieltä ei pääse ylös ja liiskautuu päin eturiviaitaa. Ei voi jäädä liian ylös, kun berbera hinkkaa takana olevan naamaa ja se on muutenkin noloa jäädä siihen nynnyilemään. Ainut vaihtoehto on siis ankanperämäinen kyykky, joka tuntuu ihan liikaa jaloissa.
Ihan kuin se ei olisi tarpeeksi hirveää, niin jotenkin siinä pompatessa ylös mun paita nousi korviin ja mun rintsikat näkyi! Okei, en tiedä huomasiko niitä kukaan muu mutta tuntui kuin ne olisi olleet kuin
Legolaksen silmät
Hobitin toisessa osassa. "
Moi sokaisen sut ". Kunnon laserit. Kyllä, jokaisessa postauksessa voi paasata jotain Legolaksesta.
Mä olen vain niin onnellinen Slipknotista. NIIN ONNELLINEN. Rakastan niitä niin paljon. Se tuki ja turva tältä toisinaan hyvinkin pahalta maailmalta. Olen saanut niiden kautta paljon uusia ja ihania ystäviä, joita olen tavannut keikoilla. Olen saanut jakaa niin upeita seikkailuja Slipknotin keikoilla näiden ystävien kanssa. Mun sydän pahtuu onnesta ja rakkaudesta kun alan syvällisemmin miettimään mitä se bändi merkitsee, kuvastaa ja on mulle.
Olen myös niiden puolesta onnellinen. Ne on kokenut matkan varrella niin paljon kaikkea mahdollista ja etenkin sitä paskaa, mutta silti ne vielä purskuttaa eteenpäin. Ja vielä millä tyylillä! Olen myös todella onnellinen
Jaysta ja
Vmanista. Mun mielestäni ne sopii bändiin todella hyvin ja olen tosi ylpeä että ne on osa bändiä. Ne sopii bändiin niin hienosti ja kuinka lahjakkaita kavereita ne hei on!
Olen nähnyt Slipknotin keikkoja vuodesta 2008 alkaen, eli monia
Joeyen että
Paulin kanssa, kaikki kunnia heille mutta kyllä musta Slipknot vetää nyt uransa parhaimpia keikkoja. Olin sitä mieltä jo viime vuonna, mutta nyt oli vielä parempi meno vaikka vuorossa oli Euroopan kiertueen ensimmäinen keikka!
Silloinhan saattaa olla vähän jäistä menoa, tämä oli kaukana siitä. Se oli täyttä vitun tykitystä alusta loppuun asti.
Ja etenkin haluan hehkuttaa Jayta. Onhan Joey ihan huippujätkä, mutta en ihan ymmärrä sitä hirveää dissausta Jayta kohtaan. Vai johtuuko se vain siitä että se on niin helvetin hyvä? Kuka nyt luuli että ne minkään keskinkertaisen, tylsän jätkän Joeyn tilalle edes ottaisi? Tai jonkun Joey-wannaben? Phah. Parempi vain ottaa reilusti hyvä tyyppi, joka on törkeän lahjakas eikä yritä kopioida ketään vaan on, kuten joku viisas on joskus sanonut, oma itsensä. Ja hoitaa hommansa erinomaisesti.
Keikan jälkeen oli kyllä kuollut olo. Rupesi se väsymys ja jäätyminen ottamaan naisesta mittaa! Ei muuta kuin porukka kasaan, kamat kasaan, kohti junia ja busseja ja kotia. Ai että, kun olin seuraavana päivänä väsynyt kun menin iltavuoroon töihin. Mutta samalla niin onnellinen.
Kiitos kuuluu ihan huikeelle porukalle jolla oltiin keikalla, vitsi että oli kivaa! Joko mennään uudestaan? ;)
Sen melkein kahden tunnin ( ? ) aikana tuli kyllä koettua yksi parhaimmista metalli-keikoista pitkään aikaan. Värikäs, vaarallinen, rauhoittava, rakastava, villi, nälkäinen. Se oli parhautta ensimmäisistä intron sekunneista aina viimeisimpiin outron tahteihin. Slipknotin keikat ja keikkareissut on kyllä aina seikkailuja isolla S:llä eikä takuulla jätä kylmäksi.
Mun elämäni rakkaimmilla sankareilla ei ole viittoja. Vaan maskit.
