30 day photo challenge ; step 15 !

15. a photo of you and someone you love

Koska ystävät ja lemmikit lueteltiin jo, niin tässä tulee sitten muutama mun tulevista aviomiehistä. No okei, kyllä mä niitä nyt muutenkin rakastan.

1.  your Facebook profile photo
2. a photo of yourself a year ago
3. a photo that makes you happy
4. a photo of the last place you went on holiday
5. a photo of you
6. a photo that makes you laugh
7. a photo of someone you love
8. a photo of your favourite band/musician
9. a photo of your family
10. a photo of you as a baby
11. a photo of your favourite film(s)
12. a photo of you
13. a photo of your best friend(s)
14. a photo of one of your favourite family members
15. a photo of you and someone you love
16. a photo of you at the last party you went to
17. a drunk photo of you
18. a photo of one of your classes
19. a photo of you on a school trip
20. a photo of something you enjoy doing
21. a photo of you standing up
22. a photo of your town
23. a photo of your friend as a baby
24. a photo of you that your hair looks nice in
25. a photo of a night you loved
26. a photo of your favourite weekend
27. a photo of last summer
28. a photo of what you ate today
29. a photo of someone you know that you find attractive
30. a photo of you when you were happy

So walk with me. Walk with me. Don't let this fucking world tear you apart ; part 2/2

Keskiviikkona 22. päivä oli uusi aika tatuoinnin suhteen! Kylläpä muuten jännitti, melkein enemmän kuin viime kerralla haha.

Tällä kertaa oli siis tarkoitus värittää vuohiperkele, taustaa, highlighteja, kaikenlaista sälää siis. Heitin myös ilmoille toivomuksen numerosta kaksi, joka on Slipknotin edesmenneen basistin Paul Grayn numero : 2, halusin hänen muistolleen ja kunniakseen pienen osoituksen.
Tuli kokeiltua muutamaa eri kohtaa mutta mielestäni se istui parhaiten tonne korvan taa, näin ollen se ei sekoittanut liikaa itse logoa mutta taustasälän avulla saatiin molemmat kuviot nidottua yhteen. Näiden lisäksi korjailtiin myös vähän ääriviivoja ennen kuin lähdettiin värityspuuhiin.

Kivointa oli se, että tällä kertaa sain olla makuultaan eikä tarvinut istua jolloin tuntui jotenkin paljon pahemmin kaikki hermot kaulasta muuhun kroppaan. Oli se toki vähän awkward kun yritin olla tosi cool mutta mun rinnasta ulos hyppivää sydäntä ( jännittikö edes, juu "ei yhtään" ) tuskin pystyi olla noteeraamatta. Hups.

Fresh ink.

Tässä kuvaa heti tatuoinnin ollessa valmis. Voin kertoa että toi varjostaminen ei ole mikään maailman mukavin juttu, se ei satu yhtä paljon kuin ääriviivat mutta sitä veivatessa tuntuu kuin revittäisiin iho riekaleiksi sillälailla mukavan hellästi mutta kuitenkin varmasti.

Korvan takaa tatuoiminen tuntui omasta mielestäni todella mukavalta, ihanaa rapsutusta :D Muuten taas se oli sitä samaa, nukuttaa ( koska koneen surina ja musiikki, oon ihan kanttuvei ) mutta siitä nyt ei tule yhtään mitään koska just kun ajattelet että hei eihän tämä edes ole paha niin tuntuu kuin joku puukottaisi sua. Ihanaa. :P

Tämä sattui olemaan myös yksi niistä päivistä kun en saanut oikein syödyksi ja sen kyllä huomasi, meinasin ensimmäisen tauon alettua pökrätä kun nousin sieltä makuulta vähän liian vauhdilla ylös ja päässä heitti jo valmiiksi. Onneksi oli ruokaa mukana mutta jos menette ottamaan tatuointia niin muistakaa syödä kunnolla, juoda paljon ( ei alkoholia haha ) ja varata ruokaa mukaan, varsinkin jos on tiedossa että menee kauan. Muuten voi olla vähän inhottavaa. Onneksi olo siitä kohoni ja kirosin kyllä mielessäni sitä oloa, oli pakko syödä väkisin vaikka ei yhtään olisi tehnyt mieli koska muuten olisin varmaan aika varmasti pyörtynyt sinne ennemmin tai myöhemmin.

Muutama tauko pidettiin, mulla oli aika klo 18 ja lopeteltiin joskus 21:30 aikaan. Oli hassua olla jossain tatskattavana noin myöhään, haha. Ja niin kuin huomaa, niin näytti kyllä aika brutaalilta ja katseilta ei tosiaan vältytty matkatessani bussille keskustaan ja siitä kotiin!

Pakko myöntää että mä vähän järkytyin tosta ensin, vaikka siitä varoiteltiinkin, että näin tuoreena sekä pari seuraavaa päivää se voi olla tosi tumma ( ja tulinen hehe ), mutta haalistuu kyllä siitä. Kuulemma on ihan normaalia että varjostuksia tehdessä saattaa ihosta riippuen tulla mustelmia tatuoinnin ympärille, mutta kyllä mua vähän hävetti olla töissä kun näytin siltä että olisin harrastanut lähempääkin kanssakäymistä jonkun hyvinkin aggressiivisen vampyyrin kanssa!!

Monia kommentteja ja katseita tatuointi herätti asiakkaissa, onneksi monet olivat kuitenkin positiivisia ja yksi mukava asiakas oli ihan kauhuissaan siitä että mihin onnettomuuteen se tyttöparka on oikein joutunut!! Onnettomuus vaiko "onnettomuus" kun itse aiheutettu heh heh ...

Päätin antaa sen parantua rauhassa, pesin ja rasvasin ja yritin parhaani mukaan pitää näpit erossa vaikka kutina olikin välillä ihan sietämätöntä ja herätti mussa ihan alkukantaisen vihan liekit - olin ihan raivona, hakkasin vain seinää ja yritin hellästi taputella tatuointia. Mun olisi tehnyt mieli laittaa sakset käteen ja raapia sitä kuin Edward Saksikäsi konsanaan.

Tästä on ihan äärimmäisen hankala ottaa kuvia, etenkin jos haluaa molemmista logosta ja numerosta samaan aikaan kuvan, koska aina jompi kumpi vääntyy mukamas hassusti. Tähti ja vuohi on edelleenkin symmetrisiä, tietenkin tosta korvan ja leuan vierestä taipuu kaikista helpoiten. Mua vähän nauratti kun tajusin vasta tuon jälkeen että kappas, sehän menikin aika lähelle kasvoja vaikka luulin Peten vain vitsalleen kaverilleen studiolla että älä tuu häiritsemään kun tatskataan tytön naamaa. :D Vaikka tottakai tunsin että missä tatskataan, oli taas ajatukset kasassa ...
Väliäkös sillä kun noin upealta näyttää, nyt ei vaan parane lihota ettei kaksari pilaa kuvaa. Olen kyllä super tyytyväinen, ihan rakastunut tähän!
Tämä on paljon hienompi mitä ajattelin että siitä voisi tulla ja tuijotan sitä vain peilistä monesti päivässä. Vieläkin vaikea uskoa että se on oikeasti mun ihossa. Uhhhh niin siistiä!

Ainut asia mikä ärsyttää, on toki se että uusien tatuointien himo sen kuin kasvaa ja tietenkin se, että toi toinen puoli kaulasta on ihan super kökön näköinen. Sitä tosin tarvii enää kestää reilu kuukausi ... ;)

Uskalsin myös lisätä kuvan Twitteriin ja päätin huomiohuoraten pistää menemään ja tägätä Slipknotin jäseniä siihen. Eipä mennyt kauaa, kun kävin Twitterissä uudelleen vähän kuvan julkaisun jälkeen ja katoin että aijaa kato muutama ilmoitus lisää. Menin omaan profiiliin ja siellä näkyi tykkäyksiä yli sata! Olin ihan että mitähän helvettiä. Muutama fanisivusto oli sen retweetannut mutta mietin että miksi kummassa se silti sikisi tykkäyksiä koko ajan. Kunnes kävin mun sähköpostissa katsomassa ilmoitukset tarkemmin.

Tällä kertaa Corey Taylor oli ihan ensimmäisten joukossa tykännyt siitä mutta sen lisäksi myös retweetannut sen. SIIS MITÄ. Oli ihan järkyttävää mennä sen profiiliin ja nähdä mun möllöttävä kuvani siellä!!! Menin niin sekaisin että tipuin sängystä ja pissasin melkein housuun. Säälittävää ehkä, mutta minkä sille voi, se on hei kuitenkin Corey fucking Taylor ja yksi mun harvoista idoleista. Mua nukutti kamalasti ja en tiennyt miten olisin niin hypin takaisin sänkyyn, kietouduin kunnon ihmisburritoksi ja nukahdin jossain vaiheessa vaikka sydän takoi sairasta vauhtia. Aamulla herätessäni en edes muistanut koko asiaa ennen kuin menin Twitteriin ja olin että AI NIIN VOI HELVETIN HELVETTI.
Eihän tässä pitäisi edes valittaa koska onhan toi todella hienoa ja siistiä, sekä oma vika kun pitää tägätä bändiläisiä sekä niiden kissan kaiman kummejakin mutta kyllä sitä silti järkyttyy ja on sillee ... apua. Shitfuck mitenköhän se nyt tollee! Hassua ja ehkä säälittävää mutta ainakin mulla on kivoja uutisia tatuoijalle, että työstä tykkää ihan kohteet itsekin eikä vain minä.
Yritin myös olla cool ja kirjottaa jonkun seminormaalin twiitin tyyliin kiitos tästä, toivottavasti tykkäsitte ja hauskaa kiertuetta yms, ja sit se perkeleen vaahtosammutin tykkäsi siitäkin!

Alan epäillä että Corey ei pidä musta yhtään, vaan se tekee tätä vain siksi että haluaa mut hengiltä ja pois silmistä. Onko pakko katella sitä hullua muijaa aina eturivissä, ei jaksa enää, tästä saat pari sydänkohtausta - ei tuu ikävä. Yhyy apua.
Lupaan tippua täältä pilvilinnoista alas as soon as possible.

Ensimmäisen osan tästä tatuointi-projektista voit käydä lukemassa tästä ja tatuoinninhan on tehnyt One Eye Tattoon Pete. :)
Suuren suuuuuuuuuret kiitokset hänelle vielä tästä upeaakin upeammasta kuvasta. Tämän sekä monien töiden perusteella mitä hän on tehnyt kavereille ja tutuille niin en voi muuta kuin suositella hänen neulan alle menemistä!
Ainut inhottava asia lienee se, että se voi hieman sattua ja jäät varmasti koukkuun. ;)


Translation ;

My updated version of my Slipknot tattoo which is finally also healed.
Done by Pete at One Eye Tattoo in Helsinki, Finland. :)

I'm really IN LOVE with it, it's so pretty that I just want to stare at it all the time. Can't wait for my next tattoo, bring it on!

So walk with me. Walk with me. Don't let this fucking world tear you apart ; part 1/2

Miten musta tuntuu, että käytin tota samaista otsikkoa vähän aikaa sitten ... hups. No kuitenkin! Viime viikon tiistaina oli aika ottaa vähän uutta mustetta ihoon.
Päätin luottaa ihoni One Eye Tattoon Peten neulan alle. Mulle on hyvin tärkeää tatuoijassa se, että pidän hänestä ja tullaan toimeen sekä tietenkin se tatuoimisen tyyli on mulle mieleinen. En ole oikein koskaan tajunnut ihmisiä jotka eivät ota sen enempää selvää tatuoijista, sen kuin kävelee liikkeeseen sisään ja that's it ( myönnettäköön, että tein itse näin Englannissa, tosin silloinkin koluttiin muutama liike läpi ja siitä mihin päädyttiin, päädyin siihen yhteen (linna)kundiin ).
Mulle se on vähän sama asia kuin kampaaja, päästän vain hyvin harvat ihmiset koskemaan muhun :D Maailmassa on monia taitavia tatuoijia, mutta silti on hyvä löytää oikeasti omasta mielestään loistava tatuoija joka on oman tyylinen. Itse olen ihaillut hänen kädenjälkeään lukemattomien ystävien ja tuttujen iholla, joten uskalsin istua itsekin penkkiin. On myös tärkeää, että voin luottaa tatuoijan ammattitaitoon niin paljon, että lyön vain ideat pöytään jotka hän laittaa toimimaan ja tarvittaessa jatkaa niitä ja saa ne elämään, vaikka ohjeistavat selitykseni ovat tuskin mitään kovin selkeitä hehe.

Mulla on joku kiero päähänpinttymä aloittaa asia kuin asia, sieltä mistä sattuu eniten tai mikä on vaikein tapa. Olen tehnyt niin pienestä pitäen! No, kuten onkin jo ennestään selvää, mulla on oikealla puolen kaulaa tatuoituna se Sister-tatuointi. Olen jo kaaauaaan miettinyt, oikeastaan sen otosta asti, että sitä pitäisi vähän entrata ja kenties jatkaa. Se on aika tarra. Halusin myös toiselle puolen kaulaa jotain.
Ensin ajattelin jotain Taru Sormusten Herrasta-aiheista tatuointia, mutta koska en osannut yhtään päättää mitä haluan ja millä tyylillä, koska mitä jos se ei sovi tulevaan TSH-hihaan jne jne jne päätin hylätä koko idean. Selailin kaulatatuointi-juttuja ja aloin sillä silmällä myös katsoa suht uutta Slipknot logoa ja ... siitähän se idea sitten lähtikin.

Kaulaan on kuulemma todella vaikeaa tehdä kaarevia muotoja kuten ympyröitä ja minähän tietenkin maailman hankalimpana ihmisenä halusin juuri sellaista haha. En siis todellakaan halunnut sitä Slipknotin perus S-logoa koska yäk tribaalit enkä sitä vanhempaa tähti-logoa koska se on aika kulunut eikä mun mielestä läheskään yhtä hieno kuin tämä uudempi.
Aluksi kammosin ideaa tuosta vuohesta, se tuntui miehekkäältä ja vähän liian synkältä kamalta mutta aika äkkiä sitä alkoi sen näkemään aina vaan paremmin sopivana. Varsinkin kun löysin inspiraatio-kuvia kiekuramaisista tatuoinneista ja niiden avulla voisi tatuointia jatkaa myös olalle asti.

Siitä tuli luonnollisestikin isompi kuin ajattelin, musta tuntuu että mun kaikkien tatuointien kohdalla käy niin haha. Se aina lähtee vähän elämään!
Mua ei jännittäny vielä ihan hirveästi edes siirtokuvan ollessa iholla, mutta silloin kun h-hetki koitti, istuin penkissä ja kysyttiin että mikä on lemppari-albumi bändiltä, niin mä hädin tuskin edes muistin mikä Slipknot on. Joku ruoka? Vai juoma? Musiikkia? Mitä häh täh?

Siirtokuva paikallaan ja kuten alakulmasta näkee, sain myös parturoinnin kaupan päälle.

Kaula-tatuoinnin kohdalla on melkein tyhmää kysyä, että sattuiko se. Koska totta helvetissä se sattuu.
Myönnettäköön että olin psyykannut itseäni ihan järkyttävään kipuun, joten oli positiivinen yllätys kun se ei sattunutkaan niin paljon. Kyllä se silti sattui ihan riittävästi ja tuntui ihan ikuisuudelta. Oli todella jännää, koska jossain kohtaa se ei sattunut paljonkaan ja jossain kohtaa kipu oli paljon pahempi. Pääosin kipu ei ollut sattuvaa kipua, ennemminkin todella vittumaista kipua.
Mielestäni myös lähimpänä korvaa / niskan puolella kipu oli kaikista pahinta, aivan kuin joku repisi hyvin hitaasti mutta varmasti sun hiuksia päänahkoineen päivineen irti. Pysyin tyynenä kuin viilipytty suurimman osan ajasta, koska kun keskityn johonkin ja esimerkiksi tässä kivun blokkaamiseen, niin mä olen kuin kivi - hiljaa ja liikkumatta. Mutta niskan kohdalla alkoi vähän irvistyttämään ja tärisyttämään, teki vain mieli lyödä kaikki hajalle haha. Kurkun lähellä sattui vähemmän kuin oletin, mutta mulla on aina ollut kammo siihen etten saa henkeä, ja kun sitä joutuu painamaan kurkkua kun siitä tatuoi, niin piti vaan yrittää olla mahdollisimman chillisti.
Kaikista eniten tuntui se kun pyyhitään sillä liinalla kun on vähän väritetty, ei helvetti kun tuntui että lähtee iho mukana kun sillä hiekkapaperilla vetelee! :D

Tauon paikka! Yllättävän vähän punoittaa.

Yksi tauko pidettiin, silloin olin jo ihan voittaja-fiiliksellä, mutta tauon jälkeen se kipu oli jotenkin paljon saatanallisempaa. Mä en luovuta yleensä koskaan kunhan saan itselleni sellaisen tietyn asenteen päälle, mutta nyt oli kyllä lähellä etten lähtenyt karkuun. Tottakai se omalla tavallaan tuntuu pahemmalta pienen tauon jälkeen kuin että suoraa jatkettaisiin, mutta siinä rupesi pieni paniikki iskemään.
Jotenkin onnistuin mieleni rauhoittamaan, samalla sinne liikkeeseen tuli joku random nainen ja siitä oviaukosta seurasin kun jutteli toisen tatuoijan kanssa siellä, se kyllä auttoi kun sai ajatukset muualle.
Muutenkin kun kaulaa tatuoidaan, ei voi oikein edes puhua tai tehdä paljon muutakaan mikä veisi ajatukset muualle koska iho liikkuu. Tosin tiedä sitten oliko sekään hyvästä että en uskaltanut aina edes hengittää haha. Ihan kamalaa olla liikkumatta ja hiljaa monta tuntia putkeen. Eihän sellainen tämmöiselle papupadalle sovi!
Kaiken huipuksi mulla alkoi jalka puutumaan, erityisesti vasen jalka. Se puutui / kutitteli jo ennen taukoa, mutta tauon jälkeen sekin oli kahta kauheampaa. Ensin mua nolotti, sitten vitutti ja lopulta nauratti se tunne. Siis ihan kamalaa, mä inhoan muutenkin yli kaiken jos joku kutittaa mua, mutta että nyt mun on pakko olla paikallaan ja sietää sitä puutumista / pientä kutinaa oli aivan hirveetä. Ei meinannut edes jalkojen asentojen vaihtelut auttaa, ainoastaan sitten kun lopussa pääsin olemaan hetken kyljelläni enkä istuvassa asennossa, se vähän heikensi sitä puutumista. Kai kaulassa sitten on jotain ihme hermoja tietyissä kohdissa, ei se kyllä mukavalta tuntunut vaikka naurattikin, koska sen lisäksi että keskityt blokkaamaan kivun pitää keskittyä blokkaamaan se puutuminen / mahdollinen sätkiminen / kutina. :D

Suojatarra. Tältä mä sitten varmaan vanhana näytän!

Lopulta se kidutus oli kuin olikin ohi! Tietenkin sitä piti jättää se kamalin osio, eli tuo niska viimeiseksi, silloin sain onneksi olla kyljelläni joka auttoi tuohon jalka-ongelmaan mutta ai että se revin sun hiuksia päästäsi-efekti oli ihan 100-0 päällä ja myönnetään, siinä vaiheessa aloin irvistellä. Vasta lopussa! Tatuoimista kesti kuitenkin joku ainakin kolme tuntia, kai lähemmäs neljää, en tiedä. Mulla meni ajantaju aika huolella ja vaikka yleensä lasken ajan kestoa biiseillä ( joo tää kestä sellaset about neljä minuuttia ja toi seuraava kuusi jne jne ) niin nyt keskityin vain niihin biiseihin ja lyriikoihin ihan täysillä että ajatukset menisi muualle kivusta, niin unohdin laskea aikaa.
Mutta vitsi että oon ylpeä itsestäni, ei kirosanan kirosanaa ( paitsi tietenkin ne miljoonat päässä lausutut ) eikä kyyneleen kyyneltä! Go Simba!
Itseasiassa vielä pahempaa kuin sen tatuoimisen aiheuttama kipu, oli suojatarran irroitus sen päältä. Siis ... voi pyhä kaikki, oikeesti. Silloin tuli itkettyä, kiroiltua ja huudettua. Onneksi itse tatuoiminen ei satu niin paljon, heh.

Alue alkoi turvota niin katsottiin parhaimmaksi jättää vuohen värittäminen ensi kertaan, thank Gooood, tosin ensi kerralla on sitten seKIN edessä. Jonka lisäksi myös korjataan tota Sisteriä ja luultavasti tehdään senkin ympärille jotain sälää.
Tämä Slipknot-tatuointi on mun mielestä jo nyt aivan huikee ja tykkään siitä että se ei ole liian logomainen ... miten sen nyt selittäisin ... että se ei ole mikään Slipknot-pönötys vaan menee myös kauniista random kuvasta. Onhan sitä ehditty tässä jo horoskooppimerkiksi ja merihevoseksi luulla, että kaukana pönötyksestä ollaan, jes. :D Kaiken kivun arvoista!
Ja ihan huikeesti onnistui sakarat ja pyöreät alueet, varmasti haastavaa tehdä, mikäs mulla siinä on möllöttäessä penkissä kun ei tarvi niistä huolehtia haha. Ympyrä ja sakarat on siis symmetrisiä, mun on vaan itse todella hankala saada tosta mitään järkevää kuvaa ilman että kaula venyy liikaa tai painuu makkaroille.
Oikeastaan ainut asia, mikä tässä tatuoinnissa on huonoa, on se että se saa tuon Sisterin näyttämään ihan crappylta. Voi elämä oikeesti, kunnon räpellys. Enemmän niitä taikoja tullaan tarvitsemaan sen suhteen! Samoin kun kivun sietoa multa, jos ja kun noita molempia tehdään ensi kerralla ... no, mä oonkin aina halunnut kuolla tatuointipenkkiin.

Translation ;

My newest tattoo! I'm in love with it though it's not finished yet. :)
Done by Pete at One Eye Tattoo in Helsinki, Finland. To be continued!

Slipknot at Hartwall Areena, Helsinki 18.1.2016

Se oli kyllä kokemus isolla K:lla. Eipä ole ennen tullut jonotettua -20 asteen pakkasessa, mutta tulipahan sekin tehtyä.

Lähdin reissuun melkein samalla porukalla kuin viimeksi, tällä kertaa vain Emilia ja Tytti puuttuivat matkasta. Molemmat tosin olisivat mukana sitten Lontoossa!
Tavattiin joskus vähän vaille seitsemän aamulla Kampissa. Koska pakkasta oli ihan törkeästi, oli kerrospukeutuminen luonnollisestikin kaiken A ja Ö. Alimmaisena löytyi sukkamaiset villasukat ( ei sellaiset hervottomat hessu hopot siis ) ja alusvaatteet, sitten thermo-sukkikset ja toppi, siihen päälle urheillessa käyttämäni lämpökerrastopaita, fleece-kerrasto ja siihen päälle collegehousut ja talvitakki, kaulahuivi, kynsikkäät, lapaset, pipo, lämpösukat ja Alexi Laihon signeeraamat maailman rumimmat jonotuskengät. Sekä kaksi kestokassillista lisää vaatetta ja huopia. Pakko myöntää, että the legendaariselle maailman lämpimimmälle puolukkapeitolle ei tullut lopuksi edes käyttöä!
Siellähän oli siis melkein yhtä lämmin kuin Teneriffalla, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

Pöllöiltiin ensin Kampissa hetki, sitten nokka kohti Pasilaa jäätävän tavaramäärän kanssa. Melkein unohdettiin jäädä Pasilassa pois haha.
Ei muuta kuin hitaasti vaappuen kohti Hartwallia, siellä meitä odotti ihana lumipeite ja lumisade, sekä maata lakaiseva järkkäri. Plussaa siitä, että laittoivat aidat jo heti kättelyssä paikoilleen. Näin ollen pystyi helposti leiriytymään!
Onneksi oltiin viisaita, ja oli jätesäkkirulla mukana. Se jos mikä pelasti tilanteen, lumi kun kuitenkin kasteli ja näin kamat pysyi kuivana ja ei-niin-jäässä kun ne olivat tyylikkäästi jätesäkeissä kuin ruumiit konsanaan. Ei muuta kuin pressu alle, makuualustoja, huopa, ihmiset istumaan väliin, huopa päälle ja peitto vielä siihen päälle. Kyllä tarkenee! Ensimmäiset tunnit menivät ihan sumussa. Mukana menossa oli myös ylläolevassa kuvassa näkyvä mun äidin vanha kelsitakki, se on jopa mun päällä puoleen sääreen asti pitkä ja oli kyllä lämmin!

Look ei siis tosissaan ollut mikään glamour moneen monituiseen tuntiin ennen keikkaa haha. Väliäkös sillä kuinka rölli on, mieluummin rölli kuin jäätynyt Simba. Paras herätys horroksesta oli ehdottomasti se, kun Hartwallin järkkärit tuli kysymään halutaanko tulla sisälle lämmittelemään ja vessaan. En ole jonottanut Hartwallilla ties kuinka moneen vuoteen, teki mieli halata ja pussata niitä järkkäreitä! Vitsi mitä pelastajia!
Aika pian siitä sen jälkeen alkoi seuraavia ihmisiä tippua, en muista nyt tämän pariskunnan nimiä ( sori olen kamala ) mutta olivat tosi hauskaa seuraa. Jututhan oli alusta alkaen enemmän tai vähemmän sairaita, ja päättymätön ( hahaa ) puheenaihe oli myös mm. Corey Taylorin kaulan paksuuden arvailu. Päätettiin myös perustaa tutkimus, jossa muutaman vuoden ajan seurataan niin metallibändien jäseniä että faneja, ja sitten voidaan nähdä että onko moshaaminen niin kuormittavaa liikuntaa, että siitä oikeasti kaula paksunee ja jos niin on, niin kuinka paljon. Kaikkea sitä, en edes muista niitä kaikkia juttuja mutta joo. Hauskaa oli, välillä tuntui että sitä ei selviä keikalle asti hengissä kun nauraa itsensä hengiltä.

Parasta aikaa oli toki myös se, kun käytiin Pasilan asemalla syömässä. Kuivassa ja lämpimässä reilu tunti ja vielä siihen päälle RUOKAA. Meitä katsottiin kuin pahimpia pulsuja konsanaan, no hei ihan oikeasti, kuka jonottaa parhaimmat päällään? Häh?
Tosin se pizza oli jotenkin pahaa. Liikaa juustoa ja liian vähän punasipulia. It's all in the details! Sen jälkeen ei muuta kuin takaisin ah, niin raikkaaseen ulkoilmaan.

Jotenkin kummasti se aika meni niinkin pitkälle, että oli aika ottaa nokka kohti Pasilan asemaa uudelleen. Eihän sinne keikalle nyt voinut mennä ihan hirviön näköisenä. Naama oli pakkasesta yhtä punainen kuin hiukseni, onneksi on MACin concealer, kyllä saatiin punaisuus piiloon kun sitä mätti naamaan. Ja pitihän sitä jotain muuta laittaa päällensä kuin pinkki fleece-kerrasto. Eli operaatio möröstä ihmiseksi alkakoon!
Meillä tuli myös pieni paniikki, koska ei tiedetty minne saadaan meidän kamavuori mahtumaan. Se olikin taas ihan oma seikkailunsa. Yritä siinä meikata, vaihtaa vaatteita ja organisoida tavaroiden vientiä / tuontia monen ihmisen kanssa samaan aikaan. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin eikä myöhästytty keikalta. Kiitos siis Niina joka veit meidän kamat narikkaan ja te ihanat randomit ( pakkanen kai jäädytti aivot kun en muista teidänkään nimiä ) keiden autoon saatiin laittaa meidän loput kamat!

Ja siitä sitten viimeinen tunti jäädyttiin hupparissa ja minihameessa. Onneksi on thermosukkikset, ne pelastaa kyllä tämmöiset pakkaspäivien hame + sukkis kombot.
Se hetki aina ennen ovien  / porttien aukaisemista on kamalan kuumottava. Ahdistaa, oksettaa, paskattaa, pyörryttää, vituttaa ja tuntuu ettei jalat kanna. Sitten siinä pitäisi hirveällä vauhdilla päästä ekojen joukossa ovista sisään, olla liukastumatta sisällä juostessa, jaksaa juosta oikealle ovelle ... ja mitähän vielä. Sitten lopulta bändit ei ole edes valmiita ajoissa ja joudutaan toistamaan edellinen operaatio uudelleen, kun odotetaan permannolle pääsyä. Plussana tosin se, että ei tarvinut jonottaa enää ulkona.
Toisaalta, ei sitä eroa juurikaan huomannut. Aloin sulaa kunnolla vasta Slipknotin aloittaessa.

Sitten se hirvein osuus koko hommasta alkaa, eli juokseminen permannolle. Rappusia, ja vähän lisää rappusia, eturivi täynnä vippejä, " EI SAA JUOSTA " huutavia järkkäreitä, juoksua, paniikki, ahdistus, ei paikkoja mutta pakko päästä eturiviin. No, kyllähän me sinne lopulta päästiin!

Vaikka ostin itse VIP-lipun Lontooseen, niin sanon silti että toi käytäntö on vaan niin väärin. Okei, ei mua edes vituta yhtä paljon ne vipit kuin ne early entryt. Sen että vipit pääsee ensin, ymmärrän jotenkin. Mutta että ne perkeleen early entryt. Voitaisko ne vain polttaa roviolla haha.
Jos ostat tavallisen lipun, niin tuurilla mahdut eturiviin. Änkeämällä toki varmemmin, mutta sitten saatat saada turpaas siltä ketä yrität änkeä pois. Ja se änkeäminen nyt muutenkin on ihan eniten perseestä.
Ei siitä sen enempää, muuta kuin terveisiä kyseisten tasojen keksijöille ja hinnoittelijoille, että helppoa rahaa ainakin tulee vaikkakin tosi epäreiluin perustein. Pappa betalar!

Hirveä ahdistus ja vitutus ja kunnon tunneryöppy oli jo silloin kun istui berbera turvallisesti eturiviaitaa vasten. Jossain vaiheessa joku kaunis ja mukava neitonen sitten sanoi siinä meidän takana että, moi mä luen sun blogia ja taisi vielä jotain muutakin sanoa. Anteeksi sinulle jos luet tätä! Olen oikeasti ihan mukava ihminen, enkä kiroile ihan niin paljon! :D Ja anteeksi pieni jäätyminen, mun aivot oli vain todella jäässä ja tunnekouhu ja kaikkea. Mutta kiitos kommentista, oli tosi kiva tavata ja toivottavasti nautit keikasta vaikka tämmöinen valas edessä heiluikin!

Mulla oli mun kamala sportti-fleecehuppari päällä koko lämppärin ajan, en tykkää liilasta kamalasti mutta minkäs teet kun on perkeleen kylmä. Ja onhan toi nyt vähän coolimpi kuin joku fleecepusakka haha. Jostain käsittämättömästä syystä valitsin myös mun lopulliseksi keikka-asuksi 3/4 hihaisen punaisen trikoopaidan. Mitä helvettiä?! No, lähinnä siksi että on kamala alli-kriisi mutta silti. Tunsin olevani joku elämää isompi palosireeni siinä paidassa ja toivoin todellakin että olisin valinnut mustan paidan. Tämä jos mikä todistaa sen, miksi on aina ne samat vaatteet keikoilla. Koska turva-vaate! :D

No anyways, lyhyesti lämppäristä joka oli Suicidal Tendencies. Olen ne ehkä joskus jossakin nähnyt, mutta ei vaan nappaa. Ei niin yhtään. Ihan hauskaa rallattelua, mutta olisi kelvannut jotain parempaakin kamaa. Plus että me ei voitu olla repeilemättä Jessen kanssa sille laulajalle! Hulvattomin tapaus ikinä. Ne sen tanssiliikkeet sai kyllä nämä jääkalikat sulamaan naurusta. :D
Välispiikeissä toki puhuttiin ihan asiaa ja näin, mutta noin muuten ei kyllä lämmittänyt sanan varsinaisessa merkityksessä. Tosin suurin osa yleisöstä näkyi olevan ihan liekeissä heistä, joten kaippa se sitten monille upposi. Eikä sitä toki voi kaikkia aina miellyttää.

Hyi että kuinka mahassa muljui kun intro pärähti soimaan ja sitäkin mielenkiintoisempi intro-video. Se oli todella pimeä mutta samalla tosi upea!
Mua jostain syystä jännitti ihan kamalasti! En tiedä miksi. Tiesin kyllä jo silloin että mulla on se meet & greet niiden kanssa Lontoossa vajaan kuukauden päästä, mutta minkä ihmeen takia sitä nyt jännittäisi kuukauden etukäteen? Veikkaan kuitenkin että se oli osasyy. Meinasin pyörtyä, kun rupesin miettimään että mun "pitää" tavata noi. Mun elämäni ... suola. HAHAHA.

En tainnut ensimmäisen biisin aikana kovinkaan usein lavalle katsoa. Mua pelotti. Todella paljon! Ja kun maskijengi ( wtf mikä sana tämä nyt oikeen on ) sitten sinne lavalle käveli niin huusin vain täysiä että "MITÄ VITTUA" kun James köpötteli meidän eteen. Mikä sinänsä oli myös ihan naurettavaa, koska se on aina ollut sillä vasemmalla puolen soittamassa mutta jostain kumman syystä muistin sen soittavan oikealla puolella ( jonka takia olin ihan mieli maassa aluksi, sitten kun se tulikin meidän puolelle niin olin myös ihan mitä vittua ). Mua vaan pelotti ihan sairaasti katsoa sitä, ehkä pelkäsin että sulan siitä syväjäästä liian äkkiä ja kuolen tai jotain.
Ehkä mun pää oli siitä pakkasesta sekaisin, mutta keskityin vain pysymään tajuissani ja moshaamaan. Onneksi Negative One ja Disasterpiece on sellaisia kunnon niskan tappo-biisejä, niin ei kukaan huomaa jos vähän ujostuttaa. Hiljalleen uskalsin katsoa lavalle, lähinnä vain Coreyta. Tai Sidiä, se oli sopivasti siellä perimmäisessä nurkassa. Tosin kun Corey avasi suunsa ja alkoi paasata jotain, meinasin pillahtaa itkuun.

Corey on mulle yksi niistä ihmisistä, jotka merkitsee ihan helvetisti. Ihailen sitä ihmistä niin paljon, ja sitä voisin jopa kutsua mun idoliksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ihminen on vain niin käsittämättömän viisas ja aina kun luen sen kirjoja niin pää nyökkyy lujempaa kuin Nakke Nakuttajalla kun joku vihdoinkin pukee kaikki ne tunteet ja mielipiteet sanoiksi mitä itse mietin / tunnen. Ja sitten kun tajuaa sillä samaisella hetkellä, että kohta mä pääsen toteuttamaan mun yli 10-vuotisen unelman ja tapaamaan sen, niin vähemmästäkin alkaa heikottaa. Voi Corey.
Tosin en mä kyllä sitä sen kaulaa haluaisi hahahaha.

Jotenkin mua häiritsi ihan liikaa mun hirveä paita ja sitäkin hirveämmät valkoiset rintsikat. Joo, siis kaiken huipuksi olin vielä päräyttänyt alle mun halloweeniksi ostamat valkoiset rintsikat. Onneksi ne veritahrat oli poissa, mutta on ne silti suht imetysrintsikat. Kammottavat. Mitä ihmettä mun päässä liikku? Ei sillä että niitä kukaan näkisi mutta silti. Olin joko itkun tai naurun partaalla koko ajan.
Toi kuulostaa ihan naurettavalta, mutta just tämmöisten takia mut näkee keikoilla yleensä niissä samoissa vaatteissa, koska niissä on turvallinen ja "oma" olo. :D Heti jos laittaa jotain 'erikoisempaa' päälle, niin olo on ihan kuin olisi vieraan ihmisen vaatteissa. Muutenkin, kuka idiootti laittaa pitkähihaisen päälle keikalle? Okei, mulla oli valaskriisi ja oli jäätävä pakkanen ja kaikkea, mutta silti.

Muistan kun lopulta uskalsin katsoa Jamesia niin se vaan tuijotti. Sit olin vain sillälailla " jaahas, okei, mihis sitä sitten katsoisi ". James on kyllä aina ollut mun heikko kohtani, mutta mistä lähtien tämä on edennyt Piggy D. tasolle? En tykkää yhtään. Siihen päälle kun uhraa sekunnin sille ajatukselle, että kuukauden päästä pitäisi tavata toi kasvokkain, sanoa sille jotain järkevää ja vielä poseeraa sen kanssa kuvassa. Ei pysty. Pakko pystyä ( mut ei silti pysty ).

Onneksi seuraavana vuorossa oli Eyeless, just kun mietti että tässä voisi vähän levähtää ja vaikka tutkia että millaista haalaria siellä lavalla pyörii, niin sitä huomasikin olevansa joku pesukoneen linko. Onneksi ei ollut pidennyksiä, niin ei tukka lähtenyt irti. Se nyt vielä olisi puuttunut!
Kun oli Skepticin vuoro tulla livenä olin varma että lähtee pää irti ja sydän rinnasta ulos. Se on yksi mun lemppari-biisejä uusimmalta levyltä ja ARGHHHH. Parasta!
Luojan kiitos lopulta oli Killpopin ja Dead Memoriesin aika, sai hetken hengähtää. Mua ei monesti Slipknotin biisit itketä, mutta nyt kyllä tuntui että hetkenä minä hyvänsä tulee tsunami silmistä. Tiedä sitten johtuiko se tästä puskista tulleesta tunnelatauksesta vai mistä, mutta olin ihan kyyneleet silmissä.

Sen jälkeen tulleet Everything Ends ja Psychosocial sai sitten lopulta ne 'padot murtumaan'. Olo oli taas normaali ja se ihme ujoilu oli tipotiessään. Settilista oli täyttä timanttia ja usein sitä ei pystynyt edes kommentoimaan mitään mitenkään, muuten kuin huutamalla kurkku suoraan tai "voi vittu saatana perkeleeeeeeee".

Jossain vaiheessa lavalla tapahtui myös kaikkea hämärää, Sid kieri siellä, samoin Corey, tuntui siltä kuin bändi olisi yhtä riehakas kuin vuosi( kausia ) sitten. Samoin Vman ja kumppanit juoksi siellä vuoroin kuin jotain Jukolan viestiä. Tai näin ainakin mielestäni tapahtui, en tosin muista vahvistiko kukaan näitä tarinoita, vai olenko nähnyt jotain ihan omaa showta siellä. Tuntui että kaikki vain pyöri siellä jossain vaiheessa kuin puolukat pillussa ja oli ihan sekoja. Luultavasti se sekopäisin olin vain minä itse, mutta niin. Se oli hauskaa!

Sehän on muuten ihan mahdottoman mukavaa huomata kesken keikan, että se kuvataan. Varsinkin kun moshaa niiden 666 kaksarin kanssa ihan raivolla ja on sillee ... mikäs tuo möhkäle tuossa mun edessä on ... voihan saatana. Rakas Stratihan se siellä pinkoi kameran kanssa kuin päätön kana kuvaten yleisöä ja bändiä.
En tiedä tuleeko tuosta jotain materiaalia joskus jonnekin tai jollekin formaatille, saa nähdä. Ansaitsisin kyllä jotain krediittejä jos mun kaksarit siellä vilkkuisi.

Lopulta kun olin ujoudestani päässyt irti, niin sitä seurasi se ongelma etten meinannut saada silmiäni irti ollenkaan. Ehkä voin joskus avata lisää tätä mun James-fiksaatiota enemmän, mutta se nyt vain on niin että se saa pikkarit pyörimään jalassa, korjaan : lentämään jalasta, vaikka sillä onkin ananas-hiukset ja toi parta. En ole koskaan lämmennyt joulupukeille mutta jostain käsittämättömästä syystä nekin ovat alkaneet näyttää hyvältä, etenkin tämä eräs kitaristi. Itseasiassa ne ovat alkaneet näyttää hyviltä tämän kyseisen herran takia. Yhyy manipulointia.
Kaihoten välillä kaipaan niitä AHIG:n aikaisia mustia, pitkiä hiuksia ... voi luoja, silkkaa seksiä. Mitä ihmettä mä selitän, kuinka mä taas eksyin näin pahasti aiheesta haha. Se on varmaan sen giffin syytä minkä pari postausta takaperin julkaisin! Laitetaas se nyt vielä tähän uudelleen, jos vaikka olisitte sattuneet tekemään maailman pahimman rikoksen ja unohtamaan, kuinka valloittava se on.

" Annas kun Corey setä näyttää kuinka fanitytöt lakoaa ... kas näin. "

Jossain vaiheessa sain perinteeksi muodostuneen plekun heiton suoraan naamaa päin! Aaaaaah kuinka ihanaa. Sori nyt vain muut soittajat, mutta James on kyllä maailman parhain viskomaan plekuja. Ne tulee aina perille, se on sitten oma syy jos niitä ei saa kiinni olemalla järjetön mämmikoura niin kuin minä haha. Ja Ruisrock 2009 never forget : olen oikealla puolen lavaa eturivissä, tyyppi heittää omalta puoleltaan vasemmalta plekun ja se tulee kirjaimellisesti suoraa mun kämmenelle. Tämä juttu on tosi! Mun leuka varmaan oikeasti tippui Kiinaan silloin, kuka voi osata tähdätä noin hyvin? :D
Tosin se vissiin luuli etten saanut sitä, kun se käski niiden järkkärin tuoda mulle plekuja vähän sen jälkeen. Ei sillä, kaikki kelpaa.

Oli kiva kuulla paljon biisejä eri levyiltä, ei ihan vain niitä uusimman levyn hittejä ja vanhoja klassikoita. Skepticin ja I Am Hatedin live premieret, eli onko se nyt suomeksi sitten ensisoitot? Miten nämä aina kuulostaa niin tyhmiltä suomennettuna. Myös Everything Ends piiiiiiiiiitkästä aikaa, ai että, silloin kyllä tuntui että koko nainen räjähtää kappaleiksi silkasta onnesta ja innosta ja kaikkea.
Encoressa oli sitten mukavasti jumppa-biisejä, Surfacingin ja Left Behindin aikana treenattiin niskoja oikein kuukausien puolesta ja vikana soitettu Spit it Out on toki klassinen kyykky-biisi. Ei voi mennä liian kyykkyyn, koska sieltä ei pääse ylös ja liiskautuu päin eturiviaitaa. Ei voi jäädä liian ylös, kun berbera hinkkaa takana olevan naamaa ja se on muutenkin noloa jäädä siihen nynnyilemään. Ainut vaihtoehto on siis ankanperämäinen kyykky, joka tuntuu ihan liikaa jaloissa.

Ihan kuin se ei olisi tarpeeksi hirveää, niin jotenkin siinä pompatessa ylös mun paita nousi korviin ja mun rintsikat näkyi! Okei, en tiedä huomasiko niitä kukaan muu mutta tuntui kuin ne olisi olleet kuin Legolaksen silmät Hobitin toisessa osassa. " Moi sokaisen sut ". Kunnon laserit. Kyllä, jokaisessa postauksessa voi paasata jotain Legolaksesta.

Mä olen vain niin onnellinen Slipknotista. NIIN ONNELLINEN. Rakastan niitä niin paljon. Se tuki ja turva tältä toisinaan hyvinkin pahalta maailmalta. Olen saanut niiden kautta paljon uusia ja ihania ystäviä, joita olen tavannut keikoilla. Olen saanut jakaa niin upeita seikkailuja Slipknotin keikoilla näiden ystävien kanssa. Mun sydän pahtuu onnesta ja rakkaudesta kun alan syvällisemmin miettimään mitä se bändi merkitsee, kuvastaa ja on mulle.
Olen myös niiden puolesta onnellinen. Ne on kokenut matkan varrella niin paljon kaikkea mahdollista ja etenkin sitä paskaa, mutta silti ne vielä purskuttaa eteenpäin. Ja vielä millä tyylillä! Olen myös todella onnellinen Jaysta ja Vmanista. Mun mielestäni ne sopii bändiin todella hyvin ja olen tosi ylpeä että ne on osa bändiä. Ne sopii bändiin niin hienosti ja kuinka lahjakkaita kavereita ne hei on!
Olen nähnyt Slipknotin keikkoja vuodesta 2008 alkaen, eli monia Joeyen että Paulin kanssa, kaikki kunnia heille mutta kyllä musta Slipknot vetää nyt uransa parhaimpia keikkoja. Olin sitä mieltä jo viime vuonna, mutta nyt oli vielä parempi meno vaikka vuorossa oli Euroopan kiertueen ensimmäinen keikka!
Silloinhan saattaa olla vähän jäistä menoa, tämä oli kaukana siitä. Se oli täyttä vitun tykitystä alusta loppuun asti.

Ja etenkin haluan hehkuttaa Jayta. Onhan Joey ihan huippujätkä, mutta en ihan ymmärrä sitä hirveää dissausta Jayta kohtaan. Vai johtuuko se vain siitä että se on niin helvetin hyvä? Kuka nyt luuli että ne minkään keskinkertaisen, tylsän jätkän Joeyn tilalle edes ottaisi? Tai jonkun Joey-wannaben? Phah. Parempi vain ottaa reilusti hyvä tyyppi, joka on törkeän lahjakas eikä yritä kopioida ketään vaan on, kuten joku viisas on joskus sanonut, oma itsensä. Ja hoitaa hommansa erinomaisesti.

Keikan jälkeen oli kyllä kuollut olo. Rupesi se väsymys ja jäätyminen ottamaan naisesta mittaa! Ei muuta kuin porukka kasaan, kamat kasaan, kohti junia ja busseja ja kotia. Ai että, kun olin seuraavana päivänä väsynyt kun menin iltavuoroon töihin. Mutta samalla niin onnellinen.
Kiitos kuuluu ihan huikeelle porukalle jolla oltiin keikalla, vitsi että oli kivaa! Joko mennään uudestaan? ;)

Sen melkein kahden tunnin ( ? ) aikana tuli kyllä koettua yksi parhaimmista metalli-keikoista pitkään aikaan. Värikäs, vaarallinen, rauhoittava, rakastava, villi, nälkäinen. Se oli parhautta ensimmäisistä intron sekunneista aina viimeisimpiin outron tahteihin. Slipknotin keikat ja keikkareissut on kyllä aina seikkailuja isolla S:llä eikä takuulla jätä kylmäksi.

Mun elämäni rakkaimmilla sankareilla ei ole viittoja. Vaan maskit.

I am not afraid, I won't burn out this place. My intention is to fade and I will.

En ole koskaan tykännyt kirjoittaa blogia, jos en pysty kirjoittamaan sitä 100% siten kuin haluan. Viime aikoina on ollut duunia tosi paljon, koitan päästä takaisin kuntosali + lenkki meininkiin ja tuntuu että oikeiden ruokienkin teko vie sata vuotta ajasta. Kuulostaa kamalan tylsältä, sitä se välillä onkin. Onneksi liikunta alkaa auttamaan, uitiin taas suht synkissä vesissä kun sen ihan vain hetkeksi 'lopetti'.

Stressaan muutenkin kaikesta niin päätin hetken antaa blogin vain olla. Vaikka mua itseäni hävettääkin ja naurattaakin nämä epätasaisen tasaiset katoamiset. :D 

Jo viime postaus ärsytti mua, mutta koin jotenkin tarpeelliseksi tulla kertomaan että olen vielä elossa. Ärsyttää, etten pysty tuottamaan parempaa sisältöä. Vielä pahempaa on se, kun juttua riittäisi mutta jotenkin se ei vain tule ulos.
Mua ärsyttää myös se, että sormet syyhyäisi kirjoittaa mutta aika ei yksinkertaisesti riitä. Ärsyttää, etten pysty luomaan sitä aikaa mistään.
Sitä potee hirveän suuria tunnontuskia asiasta, joka periaatteessa on harrastus ja vain omaksi iloksi. Mutta onhan siinä se toinenkin puoli, lukijat ovat mahtavia ja blogien lukeminen on todella kivaa!
Voi mikä vastakkaisuuksien taistelu. Civil War omassa päässäni, en tiedä vain että mikä on Team Cap ja mikä Team Iron Man. Välihuomautuksena se, että olen ... voi kyllä. Olen langennut! Tiesin sen jotenkin aina, että näin tulee käymään, vaikka ensin olinkin äärettömän kyllästynyt Buckyn naaman näkemiseen esimerkiksi Tumblrissa. Mutta nyt, voi kyllä, ei haittaa yhtään katsella sitä!
Tumblr on kaiken pahan alku ja juuri elämä.

Takaisin asiaan. Mulla on vahva visio siitä millainen haluan blogini olevan, millainen julkaisutahti, kirjoituskieli, jne jne. Just eikä melkein pitää olla!
Ja jos asiat ei mene niin kuin haluan, niin rupeaa ärsyttämään ja kynnys kirjoittaa blogia taas uudelleen kasvaa.
"Ei ketään varmaan enää kiinnosta", "vähän olen säälittävä kun en saa edes yhtä blogitekstiä viikolle luotua", "kehtaanko mä nyt kirjoittaa tätä postausta vaikka tästä keikasta on jo kuukausi" ja sitä rataa.
Olen oikea Feeniks-lintujen The Feeniks kun nousen aina tuhkista! Mutta toisaalta ... tarvitseeko tästäkään tehdä niin isoa juttua? Ei varmaan. Ja luultavasti se iso, paha, ahdistava möykky on vain mun pääni sisällä. Siinä ei liene mitään uutta. :D

Ehkä koitan, jälleen kerran, ottaa blogin kanssa rennommin. Kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, eikä todellakaan väkisin vääntää mitään. Toisaalta tämä on kivaa vastapainoa duunille ja mukava harrastus, niin mielelläni tähän rytmiin taas pääsisi mukaan. :)
Kommentteihin vastattu myös! Kiitos niistä ja kaikista teistä, ketkä jaksatte soljua mukana tällä pomppuisella ja mutkaisella tiellä.
Mun lupaus tälle vuodelle oli, että käytän vähemmän aikaa koneella ja puhelimella. Koneen kanssa ei niin paljon ole ongelmia, mutta välillä tuntuu että kännykkä on aivan liian paljon käytössä. Tuntuu että se on jo ihan maanista touhua ja se on melkein kasvanut käteen kiinni!
Pari viikkoa sitten kävin Ruotsissa pikavisiitillä ja multa varastettiin puhelin. "Jouduin" olemaan ilman puhelinta muutaman päivän, se oli samaan aikaan todella vapauttavaa ja ahdistavaa, sai ehdottomasti huomaamaan sen kuinka riippuvainen siitä on. Uuden puhelimen ostettuani olen jälleen kerran kasvanut siihen kiinni, nyt on kyllä otettava jonkunlaiset rajummat keinot käyttöön.

Lupaukseni tälle vuodelle oli, että mm. piirtäisin enemmän, ompelisin vaatteita ja opettelisin kutomaan. Tuntuu ettei noihin riitä aika, vaikka todellisuudessa aikaa riittäisi oikein hyvin. Vietän sen vain nenä kiinni puhelimessa tekemättä mitään. Ahdistavaa ja ärsyttävää!
Pitää keksiä joku hyvä keino miten heittää vesilintua puhelimella työpäivän jälkeen ja vapaapäivinä, niin saa tehtyäkin jotain. On pelottavaa, miten riippuvainen voi olla jostain melkein elottomasta asiasta.

Ylläolevasta kuvasta sen verran, olen löytänyt väliaikaisen ratkaisun ongelmaan kissarajaukset lörppäluomilla! Stay tuned!

Mun Lontoon Slipknot-postaus tulee valitettavasti kuvallisesti olemaan aika köyhä, koska tosiaan se puhelin varastettiin ja kuvat meni mukana. Tästä lähtien siirrän kuvat mm. heti kaikkien tärkeiden juttujen jälkeen koneelle. Toisaalta, niitä keikkakuvia sieltä ei ainakaan paljon noin muutenkaan ole koska fiilis oli kutakuinkin sillit purkissa. Tässä on tullut ravattua keikoilla jo kymmenen ( !!! ) vuotta ja oli tukalin eturivi ikinä. En käsitä miten mun lumiauran levyinen lantio ei kapene siitä paineesta ja tungoksesta, miten se ylipäätänsä mahtui olemaan siinä tilanteessa?!
Tuliaisina kotiin oli liuta mustelmia, oikean puolen kylkiluut päin vittua hui hai ( Turmion Kätilöitä lainatakseni ), polvet, vatsa ja kädet auki sekä vähän verillä ja paidatkin meni rikki. Toinen ystävistä pyörtyi, toinen sai turpaansa. Sain muuten vissiin minäkin jostain päähäni, koska toisen keikan loputtua huomasin että toinen kulmakarva oli puoliksi lähtenyt kävelemään.
Olo oli varmasti yhtä lyöty kuin lätkäpelaajalla intensiivisen ottelun jälkeen! Silti se oli niin ihanaa!

Joo, sellaista. Ja ei mulla muuta tähän loppuun kuin se, että James Root on rakkaus. Mulla on joku käsittämätön fiksaatio siihen, tää alkaa olla jo Piggy D. tasoa. En sentään lähtenyt karkuun sen tavattuani, tosin olin niin kauhusta kankea että olisin voittanut kankeus kisan kiveäkin vastaan. Käsittämätöntä miten voin jäätyä niin pahasti, nyt se jo melkein naurattaa, vaikka saakin samalla pikkarit pyörimään jaloissa.
Toi giffi on yksi iso elämän läpi kestävä orgasmi! Pakko laittaa se tähän, että jos joskus tämä kone räjähtää eikä mun kirjanmerkit säily, enkä löydä sitä uudelleen ja ääää niin ainakin se on tässä. Turvassa! Ehkä olen vain hiljaa.

Kertokaa mitä teille kuuluu!

Walk with me, don't let this fucking world tear you apart

Tänä vuonna olen käynyt kolmella keikalla, ja ne kaikki ovat olleet muuan maskmannen keikkoja eli Slipknotin keikkoja.
Se yhdistettynä suureen, mutta toisaalta mukavaan työmäärään on yhdistelmä joka saa Simbukan väsyneeksi. Ja järkyttyneeksi.

En yksinkertaisesti ole saanut mitään järkevää suusta ulos blogin puolelle asiasta, koska olen ollut niin sekaisin tapahtuneesta. Menin Suomen keikalle sekä molemmille keikoille Lontooseen 9. ja 10. helmikuuta, ja kuten yllä olevasta kuvasta selviää, jälkimmäiselle Lontoon keikalle tuli hankittua meet & greet.
En ole vieläkään toipunut siitä. Enkä varmaan koskaan toivu, haha.

Ensimmäinen viikko tapahtuneen jälkeen meni ihan sumussa ja sydäntä puristi ihan liikaa. Nyt alkaa fiilikset tasoittumaan, mutta silti tapahtunutta on vaikea käsittää.
Se kun tapaa, pääsee puhumaan, halaamaan ja kahtena iltana peräkkäin sellaisen bändin keikoille jotka merkitsee sulle mm. koko elämää, niin jesus christ tässä tarvii terapiaa tms. sen jälkeen.

Ajattelin vain tulla kertomaan että olen elossa ja pian saatte kuulla tästä kaiken! Ei sitä joka päivä sun suosikki-bändin suosikki-kitaristi huuda että "siinä sä vihdoinkin olet!!". Tai melkein pyörry Corey Taylorin käsivarsille! :D


Translation ;

Few words : Three Slipknot gigs. Helsinki and London. Meet & greet with the band. Simba dead.

Graspop Metal Meeting 2015 ; part 2. saturday & sunday

Lauantaina heräsin ensin oikein levollisena, kunnes käännähdin ja viiltävä kipu rintakehässä muistutti että mitä tapahtuikaan eilen. Silmät tukossa ja nenä. Yhh. Ei muuta kuin lisää särkylääkettä naamaan ja meikkisiveltimet laulamaan!

Mulla on luonnostaan kiharat hiukset jotka sekoaa kosteassa ilmassa, varsinkin jos ne on hipsteri-nutturalla. Onneksi lauantaina ei satanut, mutta sama kostea ja hiostava ilma jatkui ja voitte vaan arvata kuka oli heittänyt tugeen illalla näppärälle nutturalle ... kun avasin aamulla hiukset näytin sähköiskun saaneelta villakoiralta. Ei ihan se look mitä hain takaa! Onneksi kannan aina mukanani kosteuttavaa suihketta ja hiusöljyä, seuraavissa kuvissa todistusaineistoa siitä että nekään tuotteet eivät ihmeisiin pysty mutta auttavat edes jotenkin.
Slipknot paidan silvoin 10min ennen lähtöä lentokentälle ja siitä tuli jopa omasta mielestä nätti. Ei se kyllä näissä näy kokonaisuudessaan, haha. Ja se sai paljon kehuja niin täällä kuin Wackenissa, että Tuskan jatko-klubeilla! Jee. :)

Lauantai / saturday

Asia mikä tulisi ärsyttämään eniten ehkä ikinä oli se fakta, ettei mulla ollut mitään asiaa Slipknotin eturiviin. En ole koskaan nähnyt niitä mistään muualta kuin eturivistä, mutta mua vihloi rintakehään pelkkä puhuminen enkä uskaltanut ottaa sitä riskiä että menisin eturiviin ja taas tippuisi niskaan crowdsurfaajia ja menisi vielä jotain luita poikki. :(
Toisaalta tosi helpottavaa koska lauantaina oli paljon bändejä mitä halusin nähdä niin olisi voinut olla nihkeetä päivystää yhden lavan edessä. Mutta silti. Slipknot. YHYYYYYYYY.

Mua kiinnosti eniten : Hollywood Undead, Five Finger Death Punch, Korn, Slipknot, Alice Cooper, Arch Enemy, Lacuna Coil, Upon A Burning Body, Everytime I Die.

Aloitin päivän Hollywood Undeadilla, ketään muuta ei kiinnostanut ne niin menin yksin katselemaan niitä. Ei se tietenkään ihan perus metallia ole, mutta ai saatana kun oli kova keikka! Harvemmin innostun sen tyylisistä bändeistä, mutta kyllä HU vaan toimii! Jammailin ihan innoissani mukana, en jaksanut edes kuvata sen enempää, fiiliksen mukaan vaan heiluntaa hyvän musiikin tahdissa. Joidenkin randomien kanssa tanssittiin siellä ja mitähän vielä. En jaksanut Provinssiin lähteä katsomaan bändiä, olisi ollut aika tyyristä ja jotenkin huomasin ne esiintyjä-listassa ihan liian myöhään niin se sitten jäi. Mutta toivottavasti tulevat pian takaisin keikoille, jos vähänkään tuon tyylinen musa uppoaa niin kannattaa ottaa selvää näistä!
Hymy korvissa lähdin takaisin leiriin keikan jälkeen.

Tosiaan en mennyt katsomaan Upon A Burning Bodya, en vain jaksanut, nappasin vähän kirsikka bisseä ja pizzaa mukaan ja laahustin leirintään muiden luo. Puhelimet ei aina toimineet isolla festarilla, mikä ei tietenkään ole yllätys, joten helpompaa kun sovittiin miittaus piste etukäteen.

Seuraavana vuorolla oli Lacuna Coil, jota en ole nähnyt vuosikausiin! Ei ole sattuneet vain tiet kohtaamaan.
Voi että sitä nostalgian määrää! Ja voi että sitä kuinka mahtava keikka se oli! Meidän porukassa muutamalla, itse mukaan lukien, on syystä tai toisesta vähän oma elämä hakusessa yms. mieltä vaivaavia asioita ja kyllä nämä italiaanot saa aina tsempattua fiiliksen takaisin plussan puolelle. Cristina Scabbia on ehdottomasti mun vaikuttavimmat rokki-starat listan TOP 10:ssä. Tämä nainen se on täyttä kultaa, oikeesti. Samanlaisen tyylinen kuin edellisessä postauksessa hehkuttamani Mina Caputo : lämmin, välittävä, oikeasti kiinnostunut faneistaan ja arvostaa heitä mittaamattoman paljon.
"Don't ever, ever, believe if someone say to you that you can't do something. You can do anything. Believe in your dreams and never give-up!"
Jotain tähän tyyliin hän siellä paasasi. Supporttia sen olla pitää!

Lacuna Coilin jälkeen hiihdettiin telttaan katsomaan Arch Enemyä. Ehdin siinä samalla nähdä/kuunnella FFDP:a, vähän ehkä harmittaa ettei varsinaisesti sitä nähnyt lainkaan mutta ehtiihän sitä myöhemminkin. Jälleen kerran toistan itseäni sanomalla että oli ihan huikea keikka! Alissa on aivan yhtä upea kuin aiemminkin luettelemani naislaulajat, todella hieno juttu että aina vain enemmän törmää vahvoihin naislaulajiin, jotka eivät häviä miehille pätkän vertaa tässä metalli-maailmassa.
Arch Enemyssä päästiin melkein eturiviin, meillä oli oikein mukavasti siinä tilaa laittaa jaralla koreasti ja treenata niskalihaksia. Ihan huikeeta ja War Eternalin biisit kuulostaa livenä niin hyviltä. Eikä minusta Alissa häviä tippaakaan Angelalle, oikein hyvin hoitaa tonttinsa. Oli sen verran hyvä keikka että loppu keikasta sain tarpeekseni crowdsurfaajista ja menin itsekin crowdsurfaamaan kera jättimäisen Suomen lippuni. :D Taisi niissä särkylääkkeissä jotain tehoa olla kun selvisin siitä hengissä.

Arch Enemystä lähdettiin suoraan kohti meet & greet telttaa tapaamaan Arch Enemyä, siinä samalla katseltiin Alice Cooperia ja Kornia. Molemmat rokkaa edelleen ja lujaa! Oi kunpa olisi nähnyt Alice Cooperista vähän enemmän.
Siellä oli joku wannabe Whitesnake bändi kirjoittamassa nimmareita, niin heiluttiin siinä teltalla tovi jos toinenkin. Jossain vaiheessa oli aika järjestäytyä jonoon AE:tä varten. M&G teltta sijaitsi jonkinlaisen bäkkäri-oven lähettyvillä ja yhtäkkiä tajusin että siinä hengaa Alice Cooperin tyyppejä. Päätin niellä sisäisen nynnykköni ja astelin paikalle kinuamaan nimmareita myös. Juttelin siinä tovin jos toisenkin Ryan Roxien kanssa, ja kun pyysin signeerausta Suomen lippuuni hän sanoi että me tullaan Suomeen ihan just. Olin ihan että häh miten niin?! Niin Tuska. Onneksi leikkaa nopeasti ja sillee.

Pian paikalle saapui myös naisenergiaa ja bändin kitaristi Nita Strauss! Jotain naureskeltiin siinä miehille ja juteltiin niitä näitä. Hän myös kehui kovasti paitaani ja että kannattaa jatkaa ehdottomasti alalla, taitoa löytyy. Aww. Myös Nita kysyi että nähdäänkö Tuskassa, ja pokkana sanoin että joojoo, vaikka ei mulla oikeasti ollut rahaa lippuun koska Graspop. Olen kamala. Mutta aivan ihania tyyppejä! Ja pikkusen rispektiä että Alice Cooperin kokoisen bändin jäsenet tulevat vapaaehtoisesti jakamaan nimmareita ja tapaamaan faneja festareilla, sitä ei kuulkaas monesti näe.

Sitten olikin aika rientää Arch Enemyn luo! Juttuhan luistaa aina ruotsalaisten kanssa, mua tosin vähän nauratti että Tytin jälkeen tullessa multa kysyttiin että olenko minäkin Suomesta. En, en tietenkään ole, ihan vain huvikseni kanniskelen Suomen lippua mukana. Ha ha ha. Mahtava bändi, niin musiikillisesti kuin persoonina!
Tosi kiva tavata muusikoita ilman että tarvii odottaa 666 tuntia pakkasessa keikan jälkeen.

M&G:n jälkeen lähdettiin takaisin leiriin ja vetämään kännit ennen Slipknottia. Kun lähdettiin alueelle päin, törmättiin yhteen unicorn-miehistä! Alla hyvin epäselvä kuva siitä. Siellä siis oli muutama jätkä jotka kulkivat päivästä toiseen unicorn-jumpsuiteissa, ei paha.

Unicorn mieeeeeeees!

Slipknot katsottiin aluksi takaa. Oli kerrankin tilaa oikein kunnolla fiilistellä ja heiluttaa päätä niin paljon että se melkein lensi lavalle asti!
Kyllähän siinä melkein itku pääsi kerran jos toisenkin, osaksi siksi että keikan näki noin takaa eikä ollut eturivissä fiilistelemässä. Suski ja Minna kävi silloin tällöin pitissä, itse en uskaltanut mennä vaikka mieli teki. Jossain vaiheessa kuitenkin tuli sellanen fiilis että äää pakko nähdä ne läheltä! Joten siitä sitten Suomen lippu kouraan ja Tytti mukaan ja kohti taivasta. Eli crowdsurfaamaan! Siinä olikin työ ja tuska löytää paikkansa jostain jossa olisi tarpeeksi tiivistä ettei tippuisi maahan mm. koko ajan. Tai joutuisi pitin keskelle. Lopulta löydettiin rotevia kavereita ja matka kohti lavaa voi alkaa!
Yleensä festareilla on helppo crowdsurfata, jengi tekee sitä siellä mm. koko ajan ja blaablaablaa. Nyt tilanne olikin vähän eri. Yritin huutaa tai muuten vaan herättää huomiota että olen tulossa ja nyt ne kädet ilmaan, mutta silti tipuin vain ihmisten niskaan. Sama kaikilla muillakin surfaajilla, en tajua, juuri olin todistanut oikein auttavaista yleisö parin päivän ajan mutta nyt koko yleisö näytti olevan täynnä pelkkiä mulkkuja. Siis pahin virhe mitä voi tehdä ollessaan jossain muualla kuin eturivissä kun crowdsurfaaja tulee, on se ettei tee asialle mitään. Pitäisi nostaa kädet ilmaan, koska siten suojaa itseään ja crowdsurfaajaa eikä ketään satu sen pahemmin. Eturivissä se on aina ihan kusista touhua. Mutta siellä se jengi seisoi tumput suorana, kukaan ei ees heiluttanut nyrkkiä ilmassa Slipknotin aikana?! Mitä helvettiä? Tiedän kyllä että kirosin edellisenä päivänä jokaisen crowdsurfaajan alimpaan helvettiin, mutta sillä hetkellä kirosin ne matamit siellä yleisössä. Lähinnä sitä ajatteli niiden turvallisuutta, selviää huomattavasti helpommalla vain heittämällä ne kädet ilmaan, tukemalla crowdsurfaajaa about puoli minuuttia ja sitten se on ohi. Mutta ei. Toki pääsin lopulta perille asti, mutta sillä välillä tuli tehtyä kuperkeikkoja kaikin mahdollisin päin yleisössä koska jengi ei vaan ottanut vastaan. Ihan vammasta toimintaa. En vieläkään ymmärrä mikä ihmisten ongelma siellä oli.

Jäin sitten lopulta heilumaan sinne tokaan / kolmanteen riviin vikan biisin ajaksi ja keikan jälkeen lavalta lensi kukkia yleisöön ja onnistuin napata pari. Olin niin kuollut keikan jälkeen että oli pakko jäädä hengailemaan siihen aidalle toviksi. Siinä tutustuin johonkin hollantilaiseen, järkkäreihin ja johonkin random pariskuntaan ja puhuttiin keikoista. Yhtäkkiä lavalta lensi päin pläsiä rumpukapula, okei, kiitos.
Lopulta lähdettiin sen hollantilaisen jäbän kanssa takaisin kohti leiriä, kävin matkalla nappaamassa lisää tujumpia särkkäreitä ensiavusta. Vaikka mun rintakehä olikin turvonnut, en kertonut niille että olin just vedellyt kuperkeikkoja crowdsurfatessa koska se ei varsinaisesti ole parhain idea siinä tilassa, niin kuulemma suurempaa hätää ei ollut.
Jäbä saattoi mut teltalle, feidasin sen nätisti, miittasin tytöt ja lopulta mentiin nukkumaan. Ei huvittanut ihan hirveesti bailata koska seuraavana päivänä treffit Chris Motionlessin kanssa.

Sunnuntai / Sunday 

Sunnuntain suurin juttu oli tietenkin Motionless In White!

Muita pakko nähdä bändejä oli Airbourne, Scorpions, Parkway Drive, Papa Roach, Lamb Of God, Ensiferum, Children Of Bodom, Cradle Of Filth. Battle Beast olisi ollut kiva nähdä mutta piti päivystää eturivissä.

Ekaa kertaa pitkään aikaan sudin naamaan ja kaulaan kalman sävyjä, tuli sopivan gootahtava look MIW:n keikalle. Luultavasti suurin osa vain luuli etten ole käynyt suihkussa vuoteen kun oli niin musta kaula.
Innoissani pistin naamaa kuntoon vaikka ulkona satoi. Kuinka voi olla taas niin, että just silloin kun ei pitäisi sataa, niin sataa? Heräsin myös elämää isompi kaktus kurkussa ja olo oli ihan super surkea, vaikka en ollut ihan mahdottomasti juonut. Silmät, nenä ja kurkku ihan tukossa. Nenä vuosi minkä kerkesi. Lopulta kyse ei ollutkaan krapulasta ...

Happy festival visitor!

Lähdin tyylikkäässä sade-asussani kohti eturiviä, ihan uskomatonta mennä apua pakko nähdä-bändin eturiviin vain kaksi tuntie ennen varsinaisen keikan alkua. Olisihan sinne päässyt sen edellisen bändin jälkeenkin, mutta parempi pelata varman päälle.

Front row biaatch.

Eturiviin päästyäni kaverustuin vähän jonkun teinin kanssa, sain sen pitämään huolta paikastani siksi aikaa kun kävin hakemassa smoothien. Ajattelin että joku raikas ja nestemäinen "ruoka" auttaisi oloon ja kurkkukipuun, mitä vielä, melkein vain pahensi. Olo oli kerta kaikkiaan hirveä. En lähes koskaan kärsi krapulasta ja mietin että ei nyt helvetti ei se nyt voi alkaa! Pliiiis. Kärvistelin keikan ajan, eihän siitä paljon irti saanut kun tuntui ettei saa henkeä.

Ennen MIW:ä oli tauko jolloin yhtäkkiä havahduin horteestani ja huomasin olevani keskellä Jurassic Parkia. Oikeasti, melkein sain sydärin kun näin nuo olennot! Ne pitivät vielä sellaista hyvin pelottavaa hyminää ja huminaa sekä tulivat aikas lähelle niin kuin kuvista näkee. Oli ne samalla kyllä tosi siistejä myös!

Lopulta alkoi kello olla sen verran että h-hetki koittaisi. Olin matchannut mekkoni MIW:n taustalakanaan, niin kuin hyvin näkyy seuraavista kuvista. Muahahaha.
Iski joku hirveä ujous päälle kun keikka alkoi, en meinannut uskaltaa katsoa lavalle lainkaan! Olin ihan jäätävässä euforiassa silti ja päätin näyttää keskaria huonolle ololle ja menin vain fiiliksen mukana. Kun uskalsin katsahtaa lavalle niin tuijotin Chris Motionlesia silmiin, siis onneksi se oli siellä lavalla eikä nenän edessä. Sydän jätti pari lyöntiä väliin, onneksi ensiapu olisi tarvittaessa alle 10 metrin päässä!

Keikka oli vaan ihan ... täydellinen. Ärsyttää että oli niin ramaseva olo enkä varmasti saanut keikasta kaikkea irti, silti tuntui kuin leijailisin jossain avaruudessa asti koska olin niin WOU koko keikasta. Ihan törkeän mahtavan upean ihanan hienoa!! Tätä on odotettu ja kauan! Viimeksi kun oli mahdollisuus nähdä nämä niin jouduin myydä lipun koska tuli voitettua matka Uuteen-Seelantiin. Nyt en minkään antanut estää menoa! Varmaan oli leuka eturiviaidassa kiinni kun loksahti sinne heti ensi sekunneilla ja silmätkin varmaan muuttui sydämiksi. Näytin siis kaiken kaikkiaan varmaan joltain seinähullulta siinä euforiassa mutta ihan se ja sama. Ehdin jo ajatella että tässä ollaan voiton puolella, enkä kuole sydänkohtaukseen, kunnes Chris hyppäsi eturiviin laulamaan. Apua tossa toi maailman kuumin mies hoilaa 10 sentin päässä musta. Help. Asiaa ei varsinaisesti helpottanut se, että keikan jälkeen se teki saman tempun ja tuli kättelemään / halailemaan eturiviläisiä. Ekan kerran kun se meni ohitse ja kätteli mua, niin vaan tuijotin sitä. Voisi olla ihan kohteliasta vastata jotain muuta kuin inahdus, mutta en kyennyt shokiltani. Sen mielestä se oli kovin hauskaa, musta ei. Kun se tuli takaisinpäin ja teki saman uudelleen, niin tajusin jopa sanoa hei ja thank you. Jes, järki tuli takaisin!

Napkin, my best friend.

Keikan jälkeen bongasin Minnan ja mentiin shoppailemaan. Tuli "katseltua" suurin osa bändistä sieltä, en vain kyennyt edes ajatella menoa enemmän ihmisten keskelle. Olo vain huononi hetki hetkeltä, löysin kyllä ihanan vyön ja pari patchia. Nenä ja silmät vuosi melkein toista päivää putkeen, sille ei meinannut tulla loppua. MIW:n keikan onnistuin olla olematta Petteri Punakuono, mutta muuten koko ajan nenä valui kuin joku putous. Shoppailu-alueella katsahdin yhtäkkiä maahan ja rekisteröin kunnolla mitä siellä maassa on. Heinä, pahimpana aikana. Tunnistin sen hajun samantien ja tiesin olevani kusessa. Olin ottanut kaikki mahdolliset allergia-lääkkeeni, eikä ne tuntuneet missään.
Skippasin bändejä, menin telttaan lepäilemään ja vetämään astmapiippua.

Oli pakko ryhdistäytyä ja mennä katsomaan Lamb Of Godia. Onneksi menin, ehkä paras keikka ikinä. Vaikka olo oli kuin kuolon korjanneella niin silti pompin ja annoin tukan heilua minkä jaksoin. Ja voi että Randy, siinä kanssa yksi ihminen mitä arvostan ihan valtavasti.
Hän se puhui asiaa, kertoi että me jokainen ansaitaan aplodit, jokainen pienikin bändi. "Ne lentää tänne toiselta puolen maailmaa soittamaan just teille, nyt kunnolla aplodeja niille!" Ja aplodit meille lipun ostajille, kun tuetaan bändejä ja festareita näin. Yms muuta asiaa. Ihan mahtava ihminen, mä niin toivon että saisin joskus tavata sen.

Mainstages and Lamb Of God playing!

Finnish hotties! Apua mulla on Corey Taylor kaula!

Lamb Of Godin jälkeen haettiin ruokaa ja juomaa Tean kanssa, katseltiin Mötorhead kauempaa ja lähdettiin jossain vaiheessa teltoille. Oli ihanaa vain syödä, haha! :D

Olo paheni vain mitä myöhemmäksi meni, silti sinnittelin ja litkin vettä / kurkkupastilleja minkä kerkesin. Lähdettiin Tean ja Minnan kanssa katsomaan Cradle Of Filthiä, mä ja Tea jäätiin vähän sivummalle. Ei ehtinyt mennä montaakaan biisiä kun multa alkoi taju lähteä. Tiesin että ensiapu on siinä lähellä, niin sanoin lopulta Tealle että mä lähden nyt sinne, mä en saa enää henkeä. Sinne jäi Cradle Of Filth satanoitumaan, minä lähdin kohti ensiapua ja kuuntelemaan samalla Scorpionsin sulosointuja.

Hoipertelin ensiapuun, siellä aina kysytään ovella että mikä ongelma on. Pihisin että en saa henkeä ja pyörryttää. Silti ne vitkasteli aika kauan siinä, piti täyttää sitä ja tätä lappua. Aloin jo hermostumaan ja yritin vinkua että mun on oikeesti pakko päästä istumaan, mä en jaksa enää. Lopulta pääsin istumaan ja en enää pystynyt pidättämään itkua, paniikkikohtaus tuloillaan. Jes! Sehän tästä vielä puuttuikin. Onneksi se tohtori oli oikein ystävällinen, rauhoitteli ja pisti mut istumaan ja jonkin vehkeen sormeen joka mittaisi verestä happea tms. Mitä lie se oli, en oikein tajunnut, yritin vain rauhoittua. Kohta se tuli katsomaan ja juoksi pois, sitten sinne juoksi vakavan näköinen naistohtori joka alkoi selittää että sä oot nyt jonkun aikaa täällä. Se kuunteli mun keuhkot ja käski jäädä sinne loikoilemaan sänkyyn toviksi. Muuten hyvä, mutta ei voi olla makuuasennossa vaikka kuinka väsyttäisi kun ei henki kulje. No sain istua sellasessa hienossa nojatuolissa! Ei ihme jos ei saa henkeä, kun kaikki mahdolliset hengittävät röörit niin tukossa ettei siellä kierrä mikään. Sain happinaamarin ja lisähappea, ne käski mun olla siellä niin kauan kuin tarvisi saada röörit auki, koska olin niin heikossa hapessa. Mua myös nauratti kun ne sanoi että ne ei voi antaa tota happinaamaria mukaan mulle, vaikka tarvisin sellaista, sillee ei se kuule mitää mulla on jo tämmönen teltalla koska Manson antoi sellaisen.

Siellä mä sitten facebookkasin, kuuntelin Scorpionsia ja hengittelin. Pyysin toisen satsin vielä tota, ne aina laittaa sinne x määrän vettä ja lääkettä joka höyrystyy maskin kautta ja avaa kurkkua / nenää, koska tuntui ettei sen ekan jälkeen saanut vieläkään kunnolla henkeä. Lopulta olin valmis lähtemään, ne auttoi mua kietomaan huivin mun pään ympärille niin etten hengittäisi pölyävää, heinäistä ilmaa paljon. Olin varmaan aikamoinen näky hiihtäessäni takaisin leirintään. Lääke oli onneksi myös nukuttavaa ja näin ollen saisin toivottavasti edes joten kuten nukuttua. Paniikki meinasi iskeä monesti yön aikana ja jouduin nukkumaan lähes istuma-asennossa, koska meinasin tukehtua yskääni.
EI mennyt juu ihan putkeen loppu festarit.

Aamulla oli semi aikainen herätys ja satoi kaatamalla. Ihanaa kerätä teltat siinä säässä! Mä olin tosin vain iloinen koska sadehan tietää sitä että ei pölyä niin paljon eikä heinä lemua. Onneksi oltiin ostettu suorat bussit lentokentälle festarilta!

Fresh face after the four days of Graspop. Raincoat straight from the 80's.

Lentokentällä saatiin onneksi heitettyä rinkat pois samantien kun lähtöselvitys oli auki, ihanan vapaa olo kun ei tarvinnut sitä painavaa ja märkää riesaa kantaa mukanaan. Käytiin syömässä mega hyvät hampparit jonka jälkeen koitti kotimatka. Oli kyllä tapahtumarikas festari, ei voi muuta sanoa!
Kiva seura ja kivat bändit takasi sen ettei nämä pikku vaivat päässeet pilaamaan koko reissua, kiitos tytöille seurasta. :)

Tässä vähän saldoa reissusta, Slipknotin rumpukapulaa, plekuja, happimaskia ja nimmareita. Oli mahtava reissu kuitenkin loppujen lopuksi!

Suomeen päästyäni heti seuraavana päivänä lääkäriin, mutta ei tietenkään aikaa saanut. Siitä sitten duuniin kärsimään ja lopulta päivä reissun jälkeen lääkäriin!
Silmät turvoksissa, nenä ja kurkku tukossa ja rintakehä turvonneena selitin lääkärille että tota joo, oli vähän tapahtumien täyteinen festari-reissu.
Sain tujumpia lääkkeitä jotka kestäisi ainakin viikon ennen kuin alkaisivat vaikuttaa. No pääasia että röörit olisi auki ennen Wackenia! Rintakehässäkään ei sen vakavampia vammoja, mitä nyt joku lihas niin pahasti iskun saaneena että kesti melkein kuukausi ennen kuin se kipu hävisi. Sille ei voinut tehdä yhtään mitään koska se oli sellaisessa paikassa, ettei mua voitu kipsata rintakehästä. Ihan vitun jees ... not.
Kun sitä kipua kesti sen pari viikkoa ja ei saanut tehdä sitä ja tätä, niin päätin että crowdsurfaukset oli sitten siinä. Never again ja Wackenissa vain Zombien eturiviin, se kipu oli liikaa.

Kauhean negatiivistä tekstiä! Apua :D Oli tosissaan ihan huikea reissu, mutta ei voi väittää etteikö nää asiat olisi varjostaneet fiilistä. Mun suurin pelko on se etten saa henkeä, että viime vuotinen Wacken toistuu, ja no siinähän se melkein taas toistui. Oon myös tosi vihainen itselleni että pitää olla niin luonnonoikku, että joku allergia pilaa näin elämää. No ei voi mitään. Sen kanssa on opittava elämään, ei siinä muu auta. :)

Olin myös aika laiska kuvaamaan tänä vuonna, pahoittelut siitä. Oli kiva palata vuosien tauon jälkeen Graspoppiin, se on ehdottomasti mun lemppari-festari Euroopassa yhdessä Wackenin kanssa.
Että jos joskus mietit sinne meneväsi, niin se on kyllä kaiken vaivan ja rahan arvoista, ei voi kuin suositella. :)