Tässä ollaan edetty jo huhtikuun puoleen väliin asti, ja tuntuu että alkaa hirttosilmukka kaulan ympärillä vähän helpottamaan. Voi kunpa osaisin olla stressaamatta niin elämä olisi kovin paljon helpompaa. Mutta ehei!
Olen stressannut kaikesta oleellisesta sekä olemattomasta, ja mulla oli jo varmaan jonkun sortin burn outin oireita ilmassa. Siis ei duunin suhteen, vaan koko elämän. Tuntui että multa vaaditaan, minä itse mukaan lukien, joka suunnalta niin paljon että mä en vain yksinkertaisesti jaksa. En pysty. Sitten sanoikin selkä poks ja tässä olen tällä hetkellä sairaslomalla. Henkisesti kun on rikki, niin kyllä se kroppakin sen joskus tajuaa.
Vieläkin mulle aiheuttaa välillä ahdistusta se, että musta tuntuu että multa vaaditaan kaikkea ja että mun pitäisi revetä joka paikkaan. Kun sitä vihdoinkin opettelee sanomaan ei, siitä saakin vain paskaa niskaansa. Oppii sanomaan ei lisä-vuoroille, joihinkin tapaamisiin jne. koska haluaa kuunnella sydämen ääntä ja kuulostella sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta. Niin kuin jokainen on aina sulle toitottanut että niin pitää tehdä. Lopulta kun teet niin, oletkin paska ihminen. Joko multa meni jotain ohi tai ... ? :D
On my way to see Amoral in the end of february. :)
On ollut vaikea nauttia niin duunista, ystävien seurasta kuin muuten vaan perus touhuista kun tuntuu että elää jossain vankilassa. Tai jonkun toisen elämää. Sitten tajusin että nyt on jotain pielessä, kun en enää nauti siinä mielessä elämisestä kuin ennen samoilla rahkeilla mitä minulla on. Raskas työ mitä raadetaan jokaisen palkan eteen, ei tuo enää minkäänlaista mielihyvän tai helpotuksen tunnetta palkkapäivänä - päinvastoin.
Mun rempattu asunto on ... aika lailla berberasta. Älkää ymmärtäkö väärin, osaan kyllä arvostaa sitä että minulla on edes asunto mutta kun se aiheuttaa terveydellisiä haittoja niin rupeaa usko siihenkin vähän järkkymään.
Edelleen mieltä kalvaa myös jouluna menehtynyt vaarini eli paappani. En ole puhunut asiasta paljon enkä varmaan käsitellytkään sitä "oikea oppisesti", mutta eikö jokainen sure tavallaan? En ole edes asiasta kertonut Facebookissani, koska en ... en jotenkin pysty. Yleensä tosin ihastutan ystäviäni kaikilla mahdollisilla jutuilla siellä haha. En vain jotenkin kaipaa sääliä, ennemminkin kaipaan kyllä ymmärrystä. En mitään turhan päiväistä löpinää. Vaikka en ollut ehkä super läheinen hänen kanssaan, niin hän oli parempi paappa mitä olisin koskaan voinut edes toivoa. Ja vaikka olen hyväksynyt ja ymmärtänyt asian, ja tiedostan että hänellä on nyt parempi olla, niin silti se sattuu. Sattuu ihan helvetisti. Toisinaan vähemmän, toisinaan enemmän. Mutta ei sitä tosta noin vaan voi unohtaa ja "get deal with it".
Tietyllä tapaa kipeistä asioista on helpointa puhua anonyyminä, esimerkiksi Tumblrissa olen asiasta enemmän julkaissut kirjoutuksia koska siellä multa ei odoteta eikä vaadita mitään. Olen täysin anonyymi ja voin murtua silloin kun haluan. That's how I like it.
Oikeastaan vasta nyt kun selkä sanoi "niks naks minäpäs en toimi" ja on saanut olla rauhassa, ilman sen kummempia vaatimuksia itseltä kuin muiltakaan, niin on saanut ajatella rauhassa. Ja oppinut arvostamaan ihmiskehoa. Sitä tosin ei kukaan tässä maailmassa arvosta ellei menetä jotain täysin yksinkertaista ja normaalia kykyä.
Kyllä mäkin vaivuin masennukseen kuin emo-teinit konsanaan :D Kun sitä saa kuulla että selkä tulee olemaan entisessä loistossaan vasta 3-4 kuukauden päästä ja se vaatii erittäin pitkäjänteistä treeniä, huoltoa ja lepoa niin siinä menee helposti usko kaikkeen. Ja rupeaa maalailemaan kaikenlaisia kauhukuvia, etenkin jos omaa yhtä vilkkaan mielikuvituksen kuin minä hehe. Ja hokemaan sitä samaa lausetta että "miksi juuri minä?". Sitä kun tuntuu toisten ihmisten saavan kaiken niin helposti, saatanan primadonnat. Hetki siinä meni ennen kuin nielin ylpeyteni ja angstini, hyväksyin asian ja ymmärsin että oma terveys on laitettava etusijalle. Olen aina ollut semmoinen ihminen, joka menee lääkäriin vasta pakon sanelemana eli käytännössä pää kainalossa. Tuntuu niin turhalta olla vain, toisaalta juuri tietynlainen tekeminen sattuu todella kivuliaasti. Mutta ei siis mitään ole kirjaimellisesti rikki, poikki yms. Selän ja takareisien lihakset ovat niin pahasti lukossa/jumissa että koko ajan sattuu, tietynlaiset asennot sattuvat ihan kamalasti jonka jälkeen on vähän hankala kävellä ja sillee. Mitä tästä opimme? Kun treenaatte ja teette duunianne - muistakaa venytellä kunnolla, käydä hierojalla mikäli treenaatte paljon/teette fyysistä duunia, ja oikeasti venytellä niin maan perusteellisesti koko vartalo. Mun yksi harvoista neuvoistani teille, rakkaat lukijani on se, että nyt oikeasti venyttelette. Muuten toistelen tätä samaa lausetta vielä 57 kertaa jos ette tee niin kuin käsken :D Koska tämä ei ole kivaa, voin kertoa.
Mutta kai se on sitten jotain tällaista satuttava elämässä että ymmärtää yhtä sun toista omasta tilanteestaan!
Nyt voidaankin sujuvasti siirtyä masennuksen pohjalta positiivisen aallon harjalle! Mitä sitä turhaan hihkumaan jos ei ensin pohjusta tarinaa jotenkin sydäntä särkevästi. Sehän on menestyneen Hollywood-elokuvankin nyrkkisääntö :D
1. Kaikista hienointa on se, että tuntuu että voi taas hengittää kunnolla eikä tosiaan mikään hirttosilmukka kaulan ympärillä kiristele. Että olen jälleen kerran kasvanut ihmisenä ja ymmärtänyt asioita, laittanut niitä vähän tärkeysjärjestykseen. Olen tehnyt päätöksiä, kerrankin niin että olen oikeasti kuunnellut sitä sydämen ääntä.
2. Minulla on upeita ystäviä joiden kanssa voi jutella kaikesta hassusta ja suunnitella upeita reissuja! Ja ne jaksaa mua vaikka oon toisinaan todella ärsyttävä ja vaikea tapaus.
3. Osa masennus-aallon syytä lienee surkea keikka-tilanne Suomessa, en käsitä mitä on tapahtunut. Ennen kävin keikoilla yhtä monesti viikossa kuin nykyään käyn parissa kuukaudessa. Oli sitten töitä tai koulua. Tai sitten kaikki hyvät bändit osuvat samalle viikolle kiertueineen -___-
Mikäli vertaa esimerkiksi Ruotsiin, niin suurin osa bändeistä kieppaa vielä sen kautta mutta eivät tule tänne. Miksi? Siksi koska täällä ei ole tarpeeksi kysyntää? Englannissa meno on edelleenkin keikkojen osalta samaa, ellei parempaakin. Siksi veri vetää entistä sitkeämmin sinne. Ärsyttää suunnattomasti se, että jos haluaa lähteä katsomaan bändejä niin pitää ruveta lähtemään useammin toiseen maahan, kuin toiseen kaupunkiin Suomessa. Jos miettii esimerkiksi vuosia 2008-2010, jolloin Suomessa oli niin hyviä keikkoja koko ajan että melkein valinnan vaikeus iski, niin nyt tilanne on täysin päinvastainen. Osa syy lienee faneilla, en tiedä mitä pitäisi tehdä - sitkeästi vain jatkaa keikka-paikkojen sähköpostien spämmäystä että "tämä tänne esiintymään , kysyntää on!", ostaa 57 levyä / per bändi vai mitä. Koska on se nyt ymmärrettävää ettei kiinnosta tulla esiintymään maahan, josta jää loppujen lopuksi itse vain miinukselle, vaikka kuinka rakastaisi soittamista.
Jonkinlainen helpotus tilanteeseen on tulossa kesän festareiden suhteen, vaikka tarjonta ei nyt mitenkään erityisemmin säväytä - samaa paskaa, mutta eri paketissa :D Rob Zombie oli koko kesän mielenkiintoisin esiintyjä mutta sekin meni ja perui. Ei ole enää semmoisia super kiinnostavia nimiä ja silti hinnat liitelevät pilvissä. Otetaan vertailun vuoksi esimerkiksi Graspop, jossa on tänä vuonna muutamia samoja suuria nimiä kuin Suomen festareilla, että myös liuta muita yhtä suuria nimiä plus yli 57 bändiä joista kaikki ovat suurempia "pienempiä" esiintyjiä kuin Suomen vastaavat. Hinta-eroa on muutama hassu kymppi festari-lipuilla vaikka bändi-tarjonta on ihan eri planeetalta. Plus Suomessa maksaa leirintä erikseen.
Toki lennot maksavat mutta kyllä minä mieluummin maksan vaikka 150 euroa lennoista, kuin juon itteni samalla summalla niin känniin että paskatkin bändit kuulostavat vähän paremmilta. Puhumattakaan festari-ruokien laadusta, tarjonnasta ja hinnoista! Arrrrggggghhhhhhh!!
No joo, se siitä positiivudesta. Pakko lopettaa paasaaminen kun rupeaa ärsyttämään itseäkin niin paljon, kun kaikki on päin berberaa :D
4. Uusi-Seelanti! Katsoin eilen illalla silkasta mielenkiinnosta lentoja sinnepäin ja ne olivat ihan naurettavan halpoja. Siitä tulee paras reissu mm. ikinä *___*
5. Joulukuu! Olen tässä viimeisen 2 viikkoa treenannut oikein systemaattisesti ja fyssarini olisi varmasti ylpeä minusta. Kunhan vielä jatkaa tällä tyylillä hamaan loppuun asti niin ollaan voiton puolella hehe. Hirveästi tsemppausta se vaan itseltä vaatii, eikä lainkaan paineita vaikka joulukuu on vauhdilla tulossa vastaan ... hihiii silloin vasta unelmista tehdäänkin totta!
6. Syksy! Syksylle on julkaistu paljon hyviä keikkoja Suomeen, joten ei taidetakkaan olla ihan kusessa asian suhteen. Suomeen keikoille saapuu mm. Arch Enemy ja Deathstars, jota ei ole Suomessa näkynyt vuosiin ja joka sattuu olemaan yksi lempi-bändeistäni joten olen syystäkin innoissani. :)
7. Wednesday 13! Tule jo toukokuu!
8. Päätin varata kampaaja-ajan. Nyt riitti taas hetkeksi tämä otsatukattomuus hehe.
9. Olen löytänyt luovuuteni jälleen!
10. MyGrainin, Profane Omenin ja Amoralin keikka Nosturissa maaliskuussa. Voi että, se ilta oli pitkästä aikaa ihan tajuttoman paras! Olin niin onnellinen monta päivää sen jälkeen, kun oli niin hyvä seura ja musiikkia tarjolla että hymyili idiootisti kuin hangon keksi koko ajan! :)
11. Ira on takaisin Suomessa!!!! Ihan kamalaa kun hän on viime ajat asunut toisessa maassa.
12. STATUE DEFENDERIT ON VIHDOINKIN MUN JA TULLISSA ODOTTAVAT MINUA!
13. Mun suurin unelmani ikinä on toteutunut. Enkä mä ole edes tajunnut sitä. Sietäisin kuolla häpeästä! Orlando Bloom on mun ensirakkauteni ( ja mahdollisesti viimeiseni, koska olen forever alone hehehee ) ja suurin että herkullisin toiveeni herra Bloomin suhteen ikinä olisi se, että se esittäisi rokkaria. Kun hänen arki-tyyliänsä seuraa, niin suurin osa miellyttää omaa silmääni. Se on rennon rokahtavaa muttei mitään pvc-gootti-virityksiä luojan kiitos. No sitten, eilen googletellessani huvin vuoksi silmäkarkin takia häntä törmäsin kuviin hänestä rokkarina. WAIT. What the fuck?! Googletin vähän lisää ja selvisi että hän on esittänyt jonkin sortin räkäistä muusikkoa elokuvassa Sympathy For Delicious, joka tuli ulos vuonna 20-vitun-10. Mun suurin unelmani ja fantasiani on siis vihdoin ja viimein totta ja aion kattoa tota elokuvaa ja noita kuvia seuraavat 57 000 vuotta. Aaaaaaahhhhhhhh x miljoona. Ei kukaan vaan voi olla noin kuuma! Voi että! Anteeksi Orli rakas että olen viime aikoina kuolannut niin paljon Tom Hiddlestonia, Lee Pacea ja Luke Evansia yms. kyllähän sinä nyt aina tulet olemaan se numero 1 !!! Yhyy. Mun sydän ei kestä tämmöistä. Tosin mun 11-vuotias minäni olisi jo koomassa, jos tietäisi näistä kuvista ja tästä elokuvasta. Oon nyt aikuinen ja cool eli jalka vain puoliksi haudassa :D
I can't breath, too much hotness.
Niin. Ei se maailma ihan niskaan ole putoamassa, elämässäni on paljon hyvää ja se on välillä hyvä pohtia niitä kaikkia hienoja asioita mitä elämässään on eikä aina sitä, mitä ei ole. Silti ei kannata koskaan luovuttaa unelmiensa suhteen! :)
Niin ja puolialaston Orlando Bloom parantaa aina. Toivottavasti kaikilla oli viihtyisä ja rentouttava pääsiäinen!
P.s. Mä tiedän olevani harvinaisen vaikea ihminen. Koittakaa kestää. Mutta se olen vain minä :D
